big_fimage.jpg

Tinan tuntematon tulevaisuus

Teksti Leona Kotilainen

Tina-simpanssi eli elämänsä ensimmäiset vuodet ihmisten parissa. Neljä vuotta sitten se muutti asumaan saarelle kuuden lajitoverinsa kanssa osana kongolaista eläintensuojeluprojektia. Elämä saarella ei ole ollut sille helppoa. Tinan parissa työskennelleet ovat ottaneet sen vuoksi riskejä ja toivovat sille parempia aikoja.

Jos minun pitäisi kuvailla Tinaa ja sen tarinaa yhdellä sanalla, se voisi olla esimerkiksi traaginen, surullinen, epäoikeudenmukainen.

Tapasin Tinan marraskuussa 2013 liityttyäni HELP (Habitat Ecologie et Liberté des Primates) Congo -simpanssiprojektiin. Vaikka HELP Congo tekeekin työtä simpanssien parissa, niin huvittavaa kyllä, en odottanut olevani kosketusetäisyydellä yhdestäkään simpanssista enkä tiennyt, että simpanssi sukisi minua, tyhjentäisi taskuni tai että kokisin simpanssivauvan tuijotuksen ja hennon otteen hiuksistani.

Sitten Tina tepasteli elämääni.

Tina kulki pitkin järjestön pääleiriä niitä näitä touhuten. Välillä se nappasi banaanin tai mangon ja pysähtyi syömään. Se katseli ympärilleen ja liikkui paikasta toiseen sitä mukaa kun jotakin kiinnostavaa tapahtui. Kiinnostavaa oli liike, äänet, hajut.

Koska Tina on viettänyt valtaosan – järjestön saamien tietojen mukaan 12 vuotta – elämästään ainoastaan ihmisten parissa, on se tottunut moniin ihmisten tapoihin, eivätkä sen simpansseille tyypilliset taidot ole samat kuin villien, tai monien vankeudessakaan eläneiden simpanssien, vaikka niidenkin luonteissa ja selviytymiskyvyissä on eroja. Tina olikin erityisen kiinnostunut asioista, jotka ovat vain ihmiselle tyypillisiä, kuten keittiötarvikkeista, siivousvälineistä, vaatteista. Joskus se kiipesi tiskipöydälle, avasi hanan, otti hörpyn vettä ja jatkoi matkaa. Hanan se jätti auki.

Tina liikkui ripeästi mutta ääneti paikasta toiseen. Sen läsnäolon huomasi usein vasta, kun se oli jo kiinni paidassa tai kaivamassa housuntaskuja. Se anasti leirillä työskennelleiden tavaroita, ja eläinlääkärien rohdot olivat herkkua, jotka se imaisi sisuksiinsa nopeasti, olivat ne pullossa tai tuubissa. Puhelimella se leikki, kunnes kyllästyi ja laitteen omistajan hermot olivat riekaleina.

Tinalla oli aina mukanaan pienokainen, joka roikkui ulkoiluhetkien ajan tiukasti emonsa vatsassa kiinni. Koska Tina oli jo menettänyt kaksi jälkeläistään, olisi se mahdollisesti hyvin suojelevainen lapsensa suhteen ja voisi olla aggressiivinen, jos kokisi sen olevan uhattuna. Eräs leirillä vapaaehtoisena ollut nainen sanoi minulle, että Tina oli purrut häntä ja purisi minuakin, jos tekisin väärän liikkeen.

Jopa pienikokoinen aikuinen simpanssi on keskivertoihmistä moninkertaisesti vahvempi ja myös ne kykenevät olemaan raakoja ja väkivaltaisia. Muistiini palautui tarina yhdysvaltalaisesta naisesta, jonka hänen ystävänsä lemmikkisimpanssi repi miltei kappaleiksi. Kuvat raadellusta ja kokoon kursitusta naisesta olivat hirvittäviä. Simpanssi oli suurikokoinen, se oli elänyt elämänsä ihmisten kanssa ja sitä oli käytetty tv-sarjoissa ja -mainoksissa. Ennen hyökkäystä sille oli annettu rauhoittavaa Xanax-lääkettä, josta simpanssi oli todennäköisesti joutunut psykoosiin.

Väistelin Tinaa ja sen vauvaa monen päivän ajan. Jossain vaiheessa liikkuvaisen ja uteliaan Tinan vältteleminen kävi pienehköllä leirillä niin hankalaksi, että erään kerran, kun se taas suoritti päivittäistä leirikierrostaan, päätin jäädä aloilleni. Tai siis, jähmetyin paikalleni, kun näin Tinan kulkevan minua kohti.

Sen toimia seuranneen työntekijän mukaan Tina halusi tutustua minuun. Ja sehän tutustui: taskujeni sisältöön ja siihen mitä paitani alta paljastuu. Muutamissa sekunneissa Tina avasi kauluspaitani napit ja tutki rintataskuni. Se nosti paitaani ja kuljetti kättään ylös alas paljaalla vatsallani. Siinä vaiheessa se ylitti mukavuusalueeni, ja sanoin työntekijälle, joka oli silloin Tinan seurassa, etten halua Tinan enää käpälöivän minua. Mies komensi Tinan pois ja hellästi otti sen kädet pois keholtani.

Heti Tinan tavattuani ymmärsin, että voisin itse vaikuttaa siihen, miten tapaamiset Tinan ja sen vauvan kanssa sujuisivat. Olin rauhallinen ja pysyin kaukana Tinan lapsesta. Se oli välillä hankalaa, sillä pienokainen oli utelias ja yritti tarrautua minuun. Tina ei tainnut pitää tästä, vaan sulki lapsensa tiukemmin otteeseensa.

Tina on ollut mukana HELP-projektissa vuodesta 2010 asti, kun se viiden muun naarassimpanssin kanssa siirrettiin yhdelle kolmesta järjestön simpanssien luontoon sopeuttamiseen käyttämästä saaresta. Kongon tasavallassa sijaitsevassa projektissa pyritään puolustamaan kädellisten eläinten vapautta ja suojelemaan niiden elinympäristöjä. Simpanssien on tarkoitus oppia elämään vapaudessa elettyään ensin saarella, joilla niitä ruokitaan ja havainnoidaan. Simpanssit pyritään siirtämään saarilta kansallispuiston metsiin, jotta ne pystyisivät elämään suojassa ihmisiltä.

Tina synnytti ensimmäisen lapsensa vuonna 2011. Jälkeläisen isä Dereck oli ottanut pienokaisen Tinalta, jolloin vauva oli kuollut nälkään. Sama tapahtui seuraavana vuonna, kun Tina jälleen synnytti. Dereck otti poikasen itselleen, kuljetti sitä mukanaan – kykenemättä ravitsemaan sitäkään – jolloin poikanen menehtyi. Vuoden välein raskaaksi tuleminen, synnytys, jälkeläisen hoitaminen – ja menetys – ovat fyysisesti ja henkisesti raskaita tapahtumia.

Mikäli simpanssinaaras ei menetä jälkeläistään, tulee se raskaaksi aikaisintaan vasta kun poikanen on jo neljän–viiden vuoden ikäinen, jolloin vieroitus emosta kunnolla alkaa.

Simpanssiyhteisöissä, joissa on sekä naaraita että uroksia, on aina alfauros, joka parittelee ja lisääntyy ryhmän naaraiden kanssa, jättäen lastenhoidon ja -kasvatuksen emon huoleksi. Urokset voivat kommunikoida ja leikkiä lastensa kanssa, mutta samalla käyttäytyä aggressiivisesti emoja kohtaan. Urokset saattavat myös tappaa simpanssinpoikasia, varsinkin, jos kyseessä on varmasti toisen uroksen poikanen, mutta välillä myös omiaan, kuten Dereckin tapauksessa kävi.

Vuoden 2013 heinäkuussa Tinan havaittiin jälleen synnyttäneen. Tälläkin kertaa Dereck otti vauvan haltuunsa, ja koska se oli jo kahdesti aiheuttanut jälkeläisensä kuoleman, suoritettiin saarella erikoinen operaatio: vauva keploteltiin pois Dereckiltä vaihtamalla se ruokaan. Tina vauvoineen siirrettiin saarelta järjestön pääleiriin, jossa ne viettivät seuraavat neljä kuukautta.

Tinan kannoilla kuljettiin aina, vaikka sillä olikin kaulassa radiolähetinpanta. Projektin simpansseja ei pelkästään ruokita ja tarvittaessa lääkitä ja muuten hoideta, vaan pyritään suojelemaan fyysisesti niiden lähellä olemalla. Villit simpanssit koituvat joskus projektin simpanssien kohtaloksi, ja leirin lähellä asuvat villit simpanssit olivat jo kertaalleen käyneet Tinan kimppuun.

Mangrovepuissa ihmiset eivät pysty liikkumaan kovin nopeasti, joten siellä Tina oli yksin, tai siis ilman ihmisen tuomaa suojaa, ja erään kerran kun se taas kuljeskeli puissa ja sitä seurannut työntekijä meloi sen suuntaisesti laguunissa, joka saaria ja leiriämme reunusti, kävivät villit simpanssit Tinan ja sen vauvan kimppuun. Kajakissa ollut työntekijä hälytti paikalle apua, ja laguunille lähti useita ihmisiä pitämään meteliä ja houkuttelemaan alakynnessä ollutta Tinaa pois tilanteesta. Laguunin ja savannin väliseen metsään kiivenneet työntekijät saivat villit simpanssit lopulta säikytettyä tiehensä.

Tina oli leiriin palatessaan hämmentyneen näköinen, siinä oli puremajälkiä, ja sen toinen jalkaterä varpaineen oli puoliksi riekaleina kynsimisen jäljiltä.

Haavoittunutta Tinaa ei päästetty leirillä sijaitsevasta pienestä majastaan ulos viikkoon. Sitä hoidettiin haavoja puhdistamalla ja herkkuja antamalla. Tänä aikana tutustuin siihen paremmin. Tina rakasti sukimista, ja niinpä istuin sen majassa tuntikausia ja annoin sen tutkia hiukseni, kasvoni, käteni ja kynnenaluseni. Välillä suin ja rapsutin sitä itsekin ja samalla tutkin ja puhdistin sen haavoja. Se antoi vauvansa hiljalleen tutustua minuun, joka hamuili pitkiä hiuksiani ja tuijotti minua suurilla silmillään.

Vaikka olimme Tinan tukena ja seurana, se hermostui jatkuvaan sisällä oloon. Se kaipasi vaihtelua ja yritti päästä omin avuin ulos ovista ja katon kautta. Onhan se ihmisiltä oppimistaan asioista huolimatta kuitenkin vielä villieläin. Tina päätettiin siirtää takaisin saarelle. Sen suojeleva käytös poikastaan kohtaan antoi uskoa, että se osaisi pitää puolensa ryhmänsä tuttuja simpansseja, Dereckiäkin, vastaan.</p>

Tina paitsi kaipasi simpanssiryhmäänsä, ei sen jatkuva pitäminen leirissä edes suojelutarkoituksessa vastannut projektin tavoitteita, eli simpanssien vapautusta. Tina siirrettiin takaisin Dereckin saarelle vuoden 2013 marraskuun lopussa.

Tinan tilanne ryhmässä huononi uudelleensijoituksesta seuranneen molemminpuolisen alkuinnostuksen jälkeen. Muutaman viikon päästä saarelle siirtämisestä Tinan katse ja olemus oli surullisen näköinen, se oli hyvin arka, jättäytyi puiden varjoihin muiden rynniessä ruokaa hakemaan ja oli muutenkin aina taustalla.

Muutamien simpanssien käytös Tinaa kohtaan ei pelkästään ollut ikävää katsottavaa, vaan myös vaarallista. Saarten simpanssit ruokitaan, koska muuten ne eivät saisi tarpeeksi ravintoa. Siksi myös Tinan on syötävä, kun ruokaa tarjotaan. Muista simpansseista etenkin ryhmän johtava naaras kävi ottamassa Tinan ruuat, jos emme olleet tarkkana ja hoitaneet ruokintaa erityisen huolellisesti; siis siten, että kaikki simpanssit varmasti saivat kylliksi ruokaa. Joskus Tina söi kahden–kolmen hedelmäkilon sijaan vain hedelmän tai pari.

Useimmilla kerroilla juonien, suurilla banaanilasteilla varustautuneena ja muita simpansseja hämäämällä saimme kuin saimmekin Tinalle tarpeeksi ruokaa. Tästä iloitsimme me ruokkijat sekä ruokintoja seuranneet turistit poikkeuksetta aina ruokinnan aikana ja sen jälkeen. Tinan tarina teki vaikutuksen turisteihin, ja sen traagista hahmoa surtiin. Lähtiessään turistit usein muistuttivat pitämään Tinasta huolta. Tinan hyvinvointi oli meille kaikille simpanssien parissa työskenteleville tärkeää, vaikka sen arastelu välillä turhauttikin.

Yleensä saarten simpanssit tulevat ruuan luo ja ottavat omansa – jopa äidinmaitoa edelleen juovat pienet vauvat, jotka eivät ole ihmisten parissa eläneet, haluavat hedelmiä, vaikkeivät edes pystyisi pureksimaan niitä. Tässä valossa Tinan jahkailu ja alistuminen, vaikka sillä oli ihmisiä sitä tukemassa, tuntui vaikealta, mutta oli muistutus siitä, kuinka ihminen oli sen käytöstä muovannut. Se oli tottunut ennen saamaan ruokansa muiden simpanssien kanssa siitä taistelematta, koska oli elänyt simpanssille luonnottomissa olosuhteissa ihmisten kanssa.

Tina oli saarensa hierarkiassa alimmaisena ja se väisti muita saaren simpansseja, etenkin ryhmän johtajaa Dereckiä, mutta myös saaren naaraita. Tinan yläpuolella vaikutti olevan jopa yksivuotias Ahoua, joka alkoi varastaa ruokaa Tinalta, johon yritimme puuttua heti. On eri asia, jos voimakas ja useasti johtavan uroksen kanssa paritteleva naaras tiedostaa valtansa, ja näyttää sen muun muassa ruokaa itselleen vaatimalla kuin että pieni poikanen yrittää alistaa aikuista simpanssia.

Ahouan ylimielisyys Tinaa kohtaan johtui luultavasti muiden simpanssien käytöksestä, mutta siihen vaikutti myös Ahouan emon vankka asema ryhmässä. Poikasen ei tarvinnut pelätä seurauksia, sillä niinä kertoina kun Tina ylipäätään protestoi sen kiusantekoa, tulivat kaikki naaraat sekunneissa Ahouan avuksi – vaikka Tina ei olisi edes kurittanut sitä, pelkästään Ahouan kirkaisu riitti saamaan muut naaraat liikkeelle, jolloin Tina pakeni paikalta.

Naaraiden lisäksi myös Dereck pelotti Tinaa, sillä kiukunpuuskissaan se jahtasi ja potki tätä, eikä Tina osannut puolustautua hyökkäyksiä vastaan. Usein Tina kiipesi kirkuen puuhun nähdessään Dereckin vain liikahtelevan, ilman että Dereck edes jahtasi sitä.

Pari kuukautta lähtöni jälkeen, huhtikuussa 2014 viisi Dereckin saaren naarassimpanssia – sen ruoista osan päivittäin anastanut Golfi, kolme muuta aikuista ja Ahoua-poikanen – vietiin saarelta, jolle Tinan kanssa jäivät Dereck, niiden jälkeläinen sekä yksi huostaanottoa paennut naaras, joka ei yleensä aiheuttanut Tinalle ongelmia. Vaikka näiden viiden simpanssin siirtäminen saarelta ilman Dereckiä ja muita sinne jääneitä ei ollut alkuperäinen idea, vaan kaikki oli tarkoitus vapauttaa samaan aikaan metsään, saattaa tilanne muuttua Tinan eduksi. Onkin mielenkiintoista, minkälainen ryhmän dynamiikka on nyt, kun Dereckillä on seuranaan vain kaksi aikuista naarasta sekä oma jälkeläisensä. Nyt kun Dereckin ryhmä on pieni, eikä siirtoa ilman vahvaa ryhmää ja pelotonta johtajaa kannata tehdä, siirtynevät ryhmän vapautussuunnitelmat tulevaisuuteen. Tämä osaltaan antaa Tinalle ja sen vauvalle aikaa sopeutua luonnossa oloon entistä enemmän.

Arat naaraat voivat pärjätä luonnossa ja integroitua villeihin ryhmiin, mutta ne voivat myös menettää poikasiaan tai henkensä ryhmien ja yksilöiden välisissä tappeluissa. Siten on luultavasti parempi, että Tina vauvoineen viettää lisää aikaa saarella, jossa se on turvassa ja lapsella on aikaa opetella lisää simpanssin elkeitä ja taitoja, jos ei äitinsä, niin isänsä mallia seuraamalla ilman vaaroille altistumista, minkä vapaana eläminen mukanaan tuo.

Minkä tahansa eläinten väliset yhteenotot voivat olla raakoja ja surullisia, ja vaikka kyseessä on todellakin eläin, muistuttaa simpanssi geeneiltään ja anatomialtaan ihmistä niin paljon, että kiusaamisen tai vakavampien konfliktien näkeminen on erityisen vaikeaa. Saarilla yhdessä elävien naaraiden ja johtajaurosten välisten konfliktien seuraaminen on kuin katsoisi vierestä perheväkivaltaa: lyönnit, potkut ja kirkuminen – ja niitä seuraava hyvittely ja sopiminen tekevät siitä niin ihmismäistä. Tai toisinpäin. Erona on se, ettei väliin sovi mennä.

Kädellistutkija Jane Goodall kirjoittaa Simpanssien valtakunta -teoksessaan, että varhaislapsuudessa ja lapsuudessa saadut tiedot ja kokemukset ovat oletettavasti erityisen merkittäviä, koska käyttäytyminen on siinä vaiheessa muokkautuvimmillaan, ja että simpansseilla, joiden aivot muistuttavat ihmisaivoja enemmän kuin minkään muun elossa olevan eläinlajin, varhaislapsuuden kokemukset saattavat vaikuttaa ratkaisevasti käyttäytymiseen aikuisiällä.

Emme tiedä minkälainen Tinan lapsuus oli, mutta sen käytöksestä voi päätellä jotain. Tina on joutunut hyvin nuorena ihmisten lemmikiksi, jolloin se ei ole voinut omaksua simpanssien tapoja, ja sen kyvyt elää lajilleen ominaista elämää ovat puutteelliset verrattuna luonnossa elävien simpanssien kykyihin. Tämän olemme havainneet, kun olemme seuranneet Tinan toimintaa simpanssiryhmässä.

Vaikka emme tiedä tarkasti Tinan alkuaikojen vaiheita, Tinan jälkeläisen lapsuudesta kuitenkin tiedämme. Tyttö on fyysisesti terve, se kehittyy kuten pitääkin, se on utelias ja tarvittaessa tiukka. Se muun muassa saattaa puolustaa emonsa (ja siten myös omaa ravintoaan) ruokia muiden simpanssien yrittäessä anastaa sitä. Olen todistanut Tinan poikasen sähähtävän vuoden ikäiselle Ahoualle ja näin hätistäneen sen pois ruokiensa kimpusta emonsa oltua kykenemätön tai haluton tätä tekemään. Emon asema simpanssiyhteisössä heijastuu usein myös niiden poikasten käytökseen ja asemaan.

Nähtäväksi jää, kuinka Tinan alistuvaisuus ja alhainen asema ryhmän hierarkiassa lopulta vaikuttaa sen loppuelämään ja sen poikasen mahdollisuuksiin luoda toimivia suhteita muiden simpanssien kanssa ja siten myös sen tulevaisuuden näkymiin.

Kongolaisesta simpanssiprojektista voi lukea lisää Leona Kotilaisen artikkelista Simpanssien saaret.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu