big_fimage.jpg

Syntinen kaupunki

Teksti Jari Tamminen

Frank Millerin synkän nihilistinen maailma on täällä taas. Mutta onko Sin City – A Dame to Kill For -elokuva nihilistinen, misogyyninen ja vähintäänkin sadismia ihaileva?

Vuonna 2005 ensi-iltaan tullut Sin City oli mullistava teos. Frank Millerin mustavalkoisiin ja äärimmäisen tyyliteltyihin sarjakuviin perustuva, Millerin yhdessä Robert Rodriguezin kanssa ohjaama elokuva yhdisti kovaksikeitetyn dekkarin ja suhteellisen surrealistisen kerronnan. Visuaalisesti elokuva oli uraauurtava.

Nyt tuolle leffalle on saatu jatko-osa lähes vuosikymmenen odottelun jälkeen.

Jatko-osan tarina on kiinnostava. Jatko-osassa tapahtumat menevät limittäin ensimmäisen leffan kanssa ja osittain tämä jatko-osa tapahtuu kerronnallisesti vuosia ennen ensimmäisen leffan tapahtumia. Vaikka monet ensimmäisessä osassa esiintyneet näyttelijät palaavat vanhoihin rooleihin, ei tämä tuota ongelmia. Leffan kuva on niin käsitelty, että siinä ei paljoa vuosikymmen naamassa paina.

Kaikki elokuvan kuvat, jotka päätyvät valkokankaalle ovat totaalisen käsiteltyjä.

Näiden aikatasoja sekoittavien episodielokuvien tarinat maalaavat kuvan läpeensä ankeasta yhteiskunnasta, josta puhtoiset sankarit puuttuvat tyystin. Tämä Millerin synkän nihilistinen maailma on saanut monet tulkitsemaan teoksen nihilistiseksi, misogyyniseksi ja vähintäänkin sadismia ihailevaksi.

Sin City -sarjakuvat ja -elokuvat voi kuitenkin tulkita myös juuri tuota esitettyä maailmaa ja stereotyyppejä kritisoiviksi teoksiksi. Mutta kritiikillä on syynsä: Millerin maailmassa naiset ovat poikkeuksetta jumalaisen kauniita ja täysin epätodellisia himon kohteita, ja usein myös tunteettomia tappajia tai psykopaatteja. Tätä on ymmärrettävästi pidetty naisia esineellistävänä ja halventavana.

Toisaalta, tarinoiden miehet ovat yhtä tunteettomia tappajia ja vähintäänkin yhtä psykopaatteja. Osa miehistä tosin on ihan julmetun rumia.

Mutta Millerin kuvaaman yhteiskunnan voi nähdä pikemminkin vahvana kritiikkinä totalitarismille sun muulle virkavallan korruptiolle ja mielivallalle. Silloin teosten äärimmäinen väkivalta on väkivallan kritiikkiä, ei sen ihannointia.

Joitain vuosia sitten kävi kuitenkin ilmi, että Frank Miller on keikahtanut todella rohkeasti aivan tyystin toiseen suuntaan oman väkivaltakriittisen ideologiansa kanssa.

Miller asui New Yorkissa 9/11-iskujen aikaan ja tuntuu järkyttyneen niistä kerrassaan. Hänen kirjallinen purkauksensa tuosta aiheesta oli umpihullu – ja lähinnä islamofobinen – albumi Holy Terror. Albumissa kovasti Batmanilta vaikuttava antisankari, Fixer, jakaa oman käden oikeutta arabiterroristeille.

Tuon tarinan pitikin alkujaan ilmestyä Batman-albumina, mutta jossain vaiheessa DC Comics ilmeisesti totesi touhun niin hulluksi, että eivät halunneet sekaantua siihen. Ihan fiksu päätös.

Uunituore Sin City – A Dame to Kill For perustuu pääosin sarjakuviin, jotka Miller on kirjoittanut hyvissä ajoin ennen tuota kohtalokasta syyskuun yhdettätoista. Niissä tarinoissa ei näy ainakaan päälle tuota ajatusmaailman muuttumista. Samoin poissa ovat islamofobia ja Occupy Wall Streetin kaltaisia toimijoita kohtaan osoitetut vihamieliset kommentit.

Osa elokuvan episodeista on kuitenkin ensimmäisestä Sin City -elokuvasta poiketen kirjoitettu ihan varta vasten elokuvaan. Nämä uudetkaan pätkät eivät haiskahda kilarin kirjoittamilta, tämä on jotenkin lohdullista. Toisaalta, elokuvien tapahtumat ja tapahtumapaikat ovat niin etäännytettyjä todellisuudesta, että niiden perusteella on vaikea tehdä kauhean pitkälle meneviä tulkintoja kirjoittajastaan.

Kaikista Milleriin kohdistuvista epäilyksistäni huolimatta valitsen tulkita näitä teoksia omista lähtökohdistani ja päätän – pienin varauksin – pitää niistä. Vaikka se tekijä olisikin hieman kilari.

Robert Rodriguez & Frank Miller: Sin City – A Dame to Kill for. Ensi-ilta 22.8. Neljä tähteä.

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu