big_fimage.jpg

Retki pesis-Suomeen

Teksti Jukka Vuorio

Hesalainen toimittaja todisti pesishistoriaa & osti Lehmänpaska-arvan.

Olen pesäpalloa pelaavan Suomen sydämessä, Vimpelin Saarikentällä.

Matkustin Etelä-Pohjanmaalle selvittämään, mistä on kyse Suomen kansallisurheilulajissa. Pelissä, jota pelataan korkeimmalla sarjatasolla sellaisissa paikoissa kuten Vimpeli, Sotkamo, Kitee ja Alajärvi, mutta ei Helsingissä, Turussa tai Tampereella.

Naiset toki pelaavat pesistä suurissakin kaupungeissa, mutta naisten Superpesistä ei media huomioi. Minäkin unohdan sen, jos en siitä itseäni alvariinsa muistuttele.

Haluan tutustua maaseudun suomalaisuuteen ja omiin ennakkoluuloihini sitä kohtaan. Olen itse kotoisin maaseudulta, pienestä Kiskon kunnasta. Niin pienestä, ettei sitä enää ole edes olemassa. Kisko liitettiin Saloon 2009, eikä se Salokaan nyt mikään varsinainen metropoli ole.

Viimeiset kymmenen vuotta minä ja Helsinki olemme syleilleet toisiamme kiihkeästi, ja olen karistanut maaseudun viimeistään päivittäisellä metromatkalla Kontulaan.

Muistoissani maaseudulla ajellaan kylänraitilla traktoreilla, perjantaisin saadaan turpiin nakkikiskalla, harrastusmahdollisuudet on rajattu jalkapalloon ja ryyppäämiseen ja lukion jälkeistä koulutusta saadakseen on muutettava muualle.

Olen viimeksi nähnyt pesäpallo-ottelun 20 vuotta sitten, kun peruskoulun ysiluokalla pelattiin Salon koulujenvälistä turnausta. Meidän ja toisen koulun jumppamaikat olivat kiinni toistensa rinnuksissa ja huusivat päät punaisina siitä, ehtikö pelaaja kolmospesälle vai ei.

Vimpelissä tunnelma on leppoisa ja aurinkoinen. Kotijoukkue Vedolla on vastassaan Joensuun Maila, joka taistelee Vimpelin kanssa pääsarjan eli Superpesiksen kärkisijoista.

Makkara tirisee avogrillissä, kesälomavaatteisiin ja Vimpelin Vedon verryttelyasuihin sonnustautuneet ihmiset parveilevat ympäriinsä. Saarikenttä sijaitsee nimensä mukaisesti pienellä saarella keskellä jokea. Joen vastarannalla, noin kahdenkymmenen metrin päässä, käyskentelee lampaita.

Pidän lampaista, mutta pesäpallosta en ole ihan varma.

Stadionilla on yleisöä tuhatmäärin. Useat syövät makkaraa. Tarjouksen mukaan kaksi makkaraa ja pullo olutta maksavat yhteensä seitsemän euroa. Se on sopuhinta. En kuitenkaan tartu tarjoukseen, koska Vimpelistä ei saa kasvismakkaraa.

Ottelun alkaessa Vimpelin pelaajat juoksevat kentälle äänekkään rock-musiikin ja yleisön aplodien saattelemina.

Kun järjestyksenvalvoja äkkää mukanani olevan valokuvaajan kameran, hän tulee tiedustelemaan ystävällisesti, mihin kuvia otetaan. Kerromme olevamme Voiman asialla.

”Onko se joku poliittinen lehti?” järjestysmies utelee.

”Ei täällä ole kuin kepulaisia ja pari kokoomuslaista”, hän jatkaa ennen kuin vastaamme.

Järjestysmiehen jatkettua matkaansa katselen yleisöä. Mietin, miltä kepulainen, kokoomuslainen tai minkä tahansa puolueen edustaja näyttää.

Vaikuttaa siltä, että identtisiltä. Kaikilla on tuulipuvut. Ajatus tuntuu rauhoittavalta.

Katselen pesiksen ja yleisön tiimellystä. Pallo lentää välillä pystysuoraan, välillä vaakasuoraan. Aurinko paahtaa. Välillä joku huutaa tuomaria sokeaksi, mutta huuto kuuluu vaimeana jostakin kaukaa.

Ajattelen kylmänä helmeilevää olutta, välillä jäätelöä. Tunnen auringon nautinnollisen hitaasti käristävän minua punaiseksi kuin rapu. Ajaudun zeniläiseen pesis-transsiin.

Tina Turnerin Simply the best kajahtaa ämyreistä ja havahdun todellisuuteen. Yleisö nousee seisomaan taputtaen raikuvasti. Tunnelma sähköistyy kuin salaman iskusta.

Yksi kotijoukkueen pelaajista on tehnyt juoksun, eli päässyt juoksemaan kolmospesältä takaisin kotipesään.

Pelissä on tullut pari muutakin juoksua, mutta ne eivät herättäneet vastaavaa reaktiota. Vimpelin pelaajat kokoontuvat juoksun tuoneen Sami Haapakosken ympärille ja nostavat Haapakosken käsivarsilleen! Ja nyt he heittävät Haapakosken ilmaan!

Ottelu keskeytetään. Olen joutunut keskelle pesishistoriallista hetkeä. Kentälle raahataan palkintopalli, jonka päälle Haapakoski nousee seisomaan. Paikallis- ja maakuntalehtien valokuvaajat räpsivät kuvia. Jopa Ylen Urheiluruutu on paikalla.

Ottelun kuuluttaja kertoo, että Haapakoski on tehnyt uuden pesisennätyksen. Hän on tuonut 648 juoksua, enemmän kuin kukaan koskaan. Sankarille ojennetaan jättikokoinen lahjakortti.

Juhlallisuudet päättyvät yhtä nopeasti kuin alkoivatkin.

Ensimmäisen jakson päätyttyä eräs Vedon makkaranmyyjistä kuulee, että olen paikalla lehtimiehen hommissa, Helsingistä asti. Hän vie lähes kädestä pitäen tapaamaan Villeä, jonka jokainen Vimpelissä tietää. Ville on entinen pelaaja ja käy katsomassa kaikki ottelut.

Osoittautuu, että Ville ei olekaan ihan kuka tahansa Ville, vaan Viljo Niemi, pesäpallon Suomen mestari vuodelta 1960 ja seitsenkertainen Itä–Länsi-tähdistöottelun pelaaja.

”Pesäpallo on Vimpelin mainosvaltti. Vaikka kunta on pieni, koko maa tietää Vimpelin Vedon. On positiivinen juttu olla tunnettu urheilusta”, Niemi kertoo.

Vaikka Niemi on vanha mies, hänen kämmenensä näyttävät siltä kuin pystyisivät yhä tarttumaan lujasti pesäpallomailaan. Niemi hymyilee ujosti puhuessaan, ja kun hän puhuu pesäpallosta, ovat sanat lempeitä.

”Olen saanut pesäpallon kautta kokea niin paljon iloa ja menestystä, ettei sitä voi verrata muuhun. Helsingin olympialaisten näytösottelussa 1952 voitimme Pesäpalloliiton joukkueen kanssa Työväen Urheiluliiton 20 000 katsojan edessä.”

Kysyn pesiskonkarilta, miksi helsinkiläiset miehet eivät osaa pelata pesäpalloa.

”Kyllä minä muistan kun Punamustat ja Pallo-Toverit pelasivat Helsingissä pääsarjaa. Olisiko siellä nykyään liikaa lajeja?”

Ottelu päättyy. Kotijoukkue voittaa, ja yleisö kaikkoaa ulos stadionilta hämmästyttävän nopeasti. Voittoa tuuletetaan vähemmän kuin Haapakosken uutta juoksuennätystä.

Ennen lähtöäni minua askarrutti, saako helsinkiläinen Pohjanmaalla turpiin. Itse ottelussa olen toitottanut helsinkiläisyyttäni monelle eri ihmiselle. Kukaan ei ole reagoinut mitenkään.

Päätän mennä aistimaan jälkipelitunnelmia ja mahdollista Helsinki-vihamielisyyttä Vimpelin keskustan Sopupeli-baariin. Se on alueen ainoa baari.

Terassilla istuu lähes kymmenen äijän kööri. Istun karpalomehun kanssa joukon jatkoksi ja jään kuuntelemaan tarinointia.

Nyt ei puhuta pesäpallosta, vaan paikallisesta teollisuudesta. Osa äijistä on tyytymättömiä siihen, että nykyään joutuu työskentelemään ulkomaalaisten kanssa ja puhumaan englantia.

Joku toteaa, että ulkomaalaisia saa lyödä. Se on oma vikansa kun tulevat tänne viemään työpaikkoja. Vimpeliläiset ovat vimpeliläisiä, ja muut ovat muita.

Kyläyhteisö muistuttaa omista kokemuksistani tiiviin yhteisön jäsenenä. Kun olin vuosikausia osa Helsingin aktivistiskeneä, me olimme oikeassa ja muut väärässä, tyhmiä tai muuten vain ärsyttäviä.

En puutu keskusteluun. Imeskelen mehuani ja äkkiä toivon, ettei kukaan keksi kysyä mistä olen saapunut. Ajattelen, että jos joku kysyy, sanon että Kiskosta. Se ei kuulosta yhtä kansainväliseltä kuin Helsinki.

Poistuessani baarista ohitan europarlamenttivaalimainosten rivistön. Auto lipuu vierelläni ja pysähtyy pari metriä edelleni. Ikkuna rullautuu hitaasti auki. Esiin työntyvät keski-ikäisen miehen kasvot.

”Mikä se on se pappi joka on ehdolla?” mies kysyy.

Ehdotan Mitro Repoa.

”No justiinsa. Mikä sen numero on, aion äänestää sitä kun se on poikamies”, mies sanoo.

Kerron numeron ja mies kiittää. Ennen kuin ehdin kysellä enempiä politiikasta ja Vimpelistä, mies autoineen lipuu kauemmas, kenties äänestämään.

Kävelen kaikessa rauhassa autolleni, ja jännittävä päivä Vimpelissä on päättynyt.

Puolitoista vuorokautta Vimpelin ottelun jälkeen olen jälleen pesäpallo-ottelussa, nyt Alajärvellä Kitron pesäpallostadionilla. Täällä pelaa Ankkurit, joka viime syksynä oli sarjan viimeinen ja melkein putosi ulos Superpesiksestä. Nytkin joukkue on aloittanut kauden tappioputkella.

Tänään Ankkurit kohtaa sarjan toiseksi viimeisen Kankaanpään Mailan. Kannatan Ankkureita päästäkseni sisälle pesäpallomaailmaan. Olen hankkinut joukkueen fanipaidan ja kannan sitä uuden pesisfanin innokkuudella. Paidassa lukee Kitron gladiaattorit.

Kun Anneli Jäätteenmäki oli eurovaalikiertueellaan Alajärvellä, hän kävi tällä samalla stadionilla katsomassa pesäpalloa ja esiintyi myös Ankkureiden Facebook-sivuilla. Siellä hän esitteli hankkimaansa Ankkureiden kannatusarpaa, joka on nimetty ihan virallisesti Lehmänpaska-arvaksi.

Nimensä arpa on saanut siitä, että Ankkureiden uniikissa arvontaideassa lehmän laidun on jaettu 5 000:een yhtä suureen numeroituun neliöön. Kun laitumelle päästettävä lehmä tekee ensimmäisen kerran tarpeensa, eli alajärveläisittäin paskoo pellolle, on voittaja selvillä.

Jäätteenmäelle vierailu Ankkureiden pelissä ja Lehmänpaska-arvan ostaminen oli kannattava keikka. Hän oli koko kaupungin äänikuningatar 1 100 äänellä ja johdatti keskustan täällä suvereeniin voittoon.

Minäkin ostan Lehmänpaska-arvan, vaikka minulle, helsinkiläisessä kerrostaloasunnossa asuvalle henkilölle, palkinnot ovat hieman epäkäytännöllisiä.

En tiedä mihin voisin sijoittaa yhtäkään pääpalkinnoista, joita ovat grillikatos, huvimaja, robottiruohonleikkuri, peräkärry, puulato, lumilinko ja trukkilavallinen leca-rakennusharkkoja.

Ottelun aikana pyrin eläytymään pesäpallokannattajan sielunmaisemaan. Minulla on fanipaitani, taputan muun yleisön mukana ja huudan kannustushuutoja Ankkureille. Takanani istuvat naiset yhtyvät kannustushuutoihin esimerkkiäni seuraten. Olen innoissani.

Äkkiä tunnen takaraivossani iskun. Kuin joku läpsäyttäisi ahvenella. Heitettiinkö minua vedellä? Onko ulkopaikkakuntalainen olemukseni liian ahdistava paikallisille?

Käännyn taaksepäin. Pari penkkiriviä ylempänä kaksi pikkupoikaa istuu päät punaisina, toisella on käsissään vesi-ilmapallon riekaleet. Pojistakin putoilee vesipisaroita.

”Se vain räjähti”, toinen selittää.

Suon heille anteeksi. Olin itsekin pikkupoikana kiinnostunut vesi-ilmapalloista. Eikä niissä aina ollut pelkkää vettä. Toivottavasti nyt oli.

Ensimmäisen jakson jälkeen suuntaan stadionin anniskelualueelle. Se on osittain piilossa. eikä ole itsestään selvää, että Kitrolla on anniskelua laisinkaan. Noin vuosi sitten kunnanhallitus ehti jo päättää, ettei täällä enää saa myydä olutta.

Alajärvelllä asuu runsaasti lestadiolaisia, ja hallituksen päätös olikin uskonnollis-moraalinen. Paikallismediassa, valtuustossa ja suljettujen ovien takana käytyjen neuvotteluiden jälkeen päätös kumottiin, ja Ankkurit saa jälleen myydä olutta.

Oluet käsissään anniskelualueelta löytyvät pohjalaisäijät Markku Kariluoma ja Jouko Jokipuro ovat seuranneet pesäpalloa aina.

Kysyn, miksi Helsingin äijät eivät pärjää pesäpallossa.

”Siellä on huonot pelaajat. Ja liikaa lajivalikoimaa”, toteaa Jokipuro.

”Kyllähän se Harkimo yritti sitä siirtoistutusta, mutta siitä ei jäänyt kuin paskaiset paperit”, Kariluoma sanoo ja viittaa Hjallis Harkimon kuihtuneeseen yritykseen luoda tyhjästä pesisjoukkue Kaisaniemen Tiikerit vuosituhannen alussa.

Tiedustelen, miksi Alajärveä pienempi Vimpeli pärjää paremmin pesäpallossa.

”Siellä on pitäjä yhden joukkueen takana ja ollaan yhteisöllisiä. Täällä Ankkureita tukee ehkä joka viides”, miehet puhuvat yhdessä.

Vaikka Alajärvellä ei ehkä olla ihan yhtä yhteisöllisiä kuin Vimpelissä, on Ankkurit täälläkin selkeästi koko kaupungin joukkue.

Kitron 4 000 katsojan stadion on rakennettu lähes kokonaan talkoovoimin, ja kaikki tämänkin ottelun työntekijät ovat vapaaehtoisia. Suurten kaupunkien ammattilaislätkäjengeiltä talkoohenki on täysin kadonnut.

Ankkurit häviää ottelun. Katselen, kuinka Kankaanpään pelaajat hyppivät ringissä. Alkaa sataa, ja väki kaikkoaa Kitrolta nopeasti. Minä jään hetkeksi pohtimaan, mitä olen oppinut Etelä-Pohjanmaalla.

Pohjalaiset kyläyhteisöt ja helsinkiläiset punavihreät tukevat kukin omiaan mukisematta ja intensiivisesti, paitsi jos lipeää ruodusta.

Elämä on kuin pesäpallopeli. Koppeja, huteja, paloja ja joskus kunnari, joka tyhjentää kaikki pesät. Ihminen tarrautuu mailaan ja yhteisöön, yhteisö ihmiseen.

On aika palata Helsinkiin.

Artikkeli on julkaistu myös Voimassa 6/2014.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *