big_fimage.jpg

Pahatar rokkaa

Teksti Susanna Kuparinen

Peppi Pitkätossun sisaret rantautuvat vihdoin myös valtavirtaelokuviin.

Disneyn Pahattaressa kerrotaan Prinsessa Ruususen tarina pahan haltiattaren näkökulmasta. Miksi Pahattaren sydän kivettyi niin, että raivo purkautui viattomaan lapseen?

Ei ole sattumaa, että elokuva on coolin feministinen tekemättä siitä isoa numeroa.

Robert Strombergin esikoisohjauksen takaa löytyy käsikirjoittaja Linda Woolverton, joka on ollut luomassa ja käsikirjoittamassa muun muassa Disneyn elokuvia Mulan (1998) ja Liisa Ihmemaassa (2010).

Woolverton on yksi niistä edelleen harvinaisista valtavirran elokuvakäsikirjoittajista, jotka yrittävät purkaa ahtaita häkkejä, joissa tytöt ja pojat kasvatetaan jo pienestä pitäen sosiaaliseen sukupuoleen.

Vastaavaa sukupuolinormistojen hajottamista valkokankaalla on nähty viime aikoina Nälkäpeli-kirjasarjaan pohjautuvissa elokuvissa, joissa tytöt ja naiset nähdään samalla tavalla itsestään selvästi toimijoina ja psykologisesti ristiriitaisina henkilöinä kuin nyt Pahattaressa.

Grimmin veljesten satuun pohjautuvassa Prinsessa Ruususessa pahan haltiattaren kirouksen seurauksena prinsessa satuttaa 16-vuotissyntymäpäivänään sormensa värttinään ja vajoaa kuolemankaltaiseen uneen, josta herättää vasta suudelma tosirakkaudelta.

Disneyn vuoden 1959 piirretyssä versiossa haltiatar nimettiin Pahattareksi.

Woolverton on kieputellut myytin uusiksi. Prinssiään passiivisessa koomassa venttaileva prinsessa (Elle Fanning) nuokkuu tässä versiossa vain päikkäreiden verran, kun sekä hyvässä että pahassa taustalla lankoja vetelevä Pahatar pistää tuulemaan.

Taivaanlinnun vapaudella ja voimalla ilmojen halki liihotteleva Pahatar (Angelina Jolie) on mielikuvituksellisten olioiden kansoittaman valtakunnan suojelija ja kuningatar.

Metsän suojissa uinuvaa paratiisia ympäröi ihmisten maailma, jota johtaa vallanhimoinen ja ahne kuningas.

Kuningas haluaa ryöstää ja tuhota satumetsän. Siksi sitä varjeleva Pahatar demonisoidaan, ja hänestä tehdään myyttinen paha, vieras, toinen, jonka verukkeella hyökkäys legitimoidaan.

Eihän siitä mitään tule, Pahatar on ylivoimainen.

Pahattaren pettää hänen ihmisrakastettunsa Stefan, joka katkoo taikamaailman suojelijattaren siivet saadakseen vanhan kuninkaan kruunun, tyttären ja puoli valtakuntaa.

Kohtaus on kammottava. Itsenäinen ja voimakas nainen kuohitaan niin pökerryttävän selkeällä tavalla, että pieni lapsikin sen ymmärtää.

Kuten jokainen tietää, mikään ei ole raivostuttavampaa kuin joutua kaltoinkohdelluksi niin, että jollakin saatanallisella logiikalla uhrista tehdään syyllinen. Sen jälkeen helvetti on irti ja Pahatar lankeaa vanhaan ansaan: Don’t get mad, get even.

Pahattaren sydän muuttuu kiveksi, ja hän kostaa Stefanin petoksen langettamalla kirouksen hänen viattoman tyttärensä ylle.

Elokuva on aikuisen naisen karismansa Appalakkien vuoriston kokoiseksi kasvattaneen Angelina Jolien show.

Vaikka kyseessä ei ole mikään suuren luokan taidepläjäys, Jolie onnistuu luomaan uskottavan henkilön, jonka silmäkulmien kurtistukseen ja lakonisiin one linereihin mahtuu rouhea tunneskaala.

Jolien Pahatar on katkeruuden ja hellämielisyyden repimä nainen, jonka murhe eristää.

Kahden valtakunnan välisen jännitteen kuvauksessa on maailmanpolitiikkaa kommentoiva sävy, vaikka sitä ei alleviivata naamaan hieroen. Sekä kuninkaaksi noussut Stefan että Pahatar ympäröivät itsensä ja alamaisensa muureilla.

Valtakunnat muuttuvat pelon synkentämiksi saarekkeiksi, joita vainoharhan ja vihan kovettamat johtajat luulevat suojelevansa.

Elokuvassa osoitetaan, että muurit ehkä suojaavat materiaalista omaisuutta, mutta samalla ne tukahduttavat ja tuhoavat sisältä käsin sen, mitä niiden pitäisi varjella. Muurien sisällä kuolee ilo ja toivo.

Vaikka elokuva paikoin sortuu söpöt pörröiset oliot -pornoon, sen pohjavire on riipaiseva tarina koston kierteestä, jonka rakkaus murtaa.

Lopussa nainen saa valtakunnan. Ja prinssin.

Tällaisiin elokuviin kannattaa kuskata sekä tytöt että pojat, sillä ne antavat molemmille sukupuolille tilaa ja happea. Pojille annetaan mahdollisuus indoktrinoitua vaihteeksi siihen, että XX-kromosomi taipuu moneksi.

Tytöt ja naiset voivat olla toiminnallisia herkkiksiä, nokkelia, hauskoja ja moniulotteisia persoonallisuuksia, jotka kykenevät sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Heidän tähtäimensä ja halunsa voivat kohdistua miehiin tai perheeseen, mutta myös moneen muuhun tärkeään päämäärään.

Pojat saavat uusia roolimalleja: miesten on täysin sallittua ottaa askel takavasemmalle ja toimia naisten viisaina neuvonantajina. Eikä ole lainkaan epämiehekästä antaa naisen hoitaa actionia vaativat ongelmatilanteet samaan aikaan kuin itse keräilee marjoja ja pitää huoltosuhteen kunnossa.

Tytöt tämän kaiken jo salaa tietävät, mutta eivät oikein saa täyttä ihmisyyttään valtavirrassa läpi.

Robert Stromberg: Maleficent – Pahatar. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *