Esittävä taideKirjoittanut Hannele Huhtala

Onkalo on ongelma

Lukuaika: 2 minuuttia

Onkalo on ongelma

Teksti Hannele Huhtala

Laura Ruohosen ohjaus ydinvoiman ongelmista saa katsojan tuntemaan itsensä olmiksi.

Ydinvoima, aikakautemme emämunaus. Sitä Laura Ruohosen ohjaama Luolasto toistelee kaksi ja puoli tuntia.

Insinöörit munaavat. Kaikki muut – arkeologit, vanhat henget, olmit ja Ior Bockin kaltainen samaanihahmo – yrittävät huutaa, että hei kamoon, nyt kannattaisi tehdä asiat toisin. Insinöörit eivät kuule vaan rallattavat, kuinka heillä on maailman syvimmällä sijaitseva sauna. Suomalaisen insinööritaidonnäyte liikuttavimmillaan.

Taustakertomus on hieman motivoimaton rakkaustarina naimisissa olevan miehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologin (kiinnostava Alma Pöysti) välillä. Heidän rakastumisen hetkensä vaikuttaa Englantilainen potilas -elokuvan kohtaukselta, jossa köyden varassa tutkitaan maalauksia.

Sitten yhtäkkiä onkin maailmanloppu käsillä ja munaton mies palaa vaimonsa luo. Näytelmä vaatii rohkeutta monella saralla: rohkeutta myöntää, että nyt mokattiin, rohkeutta ottaa askel ihan uuteen suuntaan. Kukaan ei sitä ota, ja se kyllä masentaa.

Kun luolaston syvintä ja samanistisinta kerrosta kuvataan röykkiöillä tyhjiä muovipulloja, näyttämöllä tapahtuu jotain kaunista. Valot ja muovipullojen teollinen massa saavat katsojan ajattelemaan luontoa ja maagista kristallisalia, jotain mystistä tilaa maan alla. Muutamat muutkin kohtaukset ovat esteettisesti hiveleviä, vaikka pääsääntöisesti lavanäkymä on synkkä.

Lavalla kulkee ylös alas kaivoshissejä, mikä on toimiva elementti. Tuntuu, että todella ollaan peruskallion sisällä. Hissit kuljettavat insinöörejä, jotka ovat hukassa. Heidän johtajaansa taitavasti näyttelevä Sari Mällinen on rempseä hahmo, joka vähitellen huomaa, että kaikki ei ole ihan okei. Mutta sitä on vaikea myöntää.

Todellisuudessakin Suomen ydinvoimalinja näyttää kauhealta: peruskallioon aiotaan hukuttaa ydinjätettä, jonka pitää pysyä siellä turvallisesti 100 000 vuotta. Hukassa ollaan. Idealistinen insinööriharjoittelija aloittaa sadun peikosta, joka suljettiin seitsemän lukon taakse. Mutta hänet keskeytetään nopeasti.

Ruohosen Luolasto jää opetusnäytelmäksi ja sellaisenaan se on pitkästyttävä. Teoksessa kerrotaan olmeista.

Ennen luultiin, että olmit ovat pitkäikäisiä. Sitten ymmärrettiin, että koska pimeässä elävät sokeat salamanterit elävät niin tylsää elämää, ne eivät varsinaisesti elä pitkään vaan hitaasti.

Olmeja ovat kaikki: suomalaiset ydinvoimaintoilijat ja ihmiset, jotka ovat kykenemättömiä tekemään mitään oleville olosuhteille. Sama vaivaa esitystä, se ei ole pitkä mutta valitettavan hidas.

Luolasto, Laura Ruohosen ohjaus Kansallisteatterissa 16.5. asti. Kaksi tähteä.