big_fimage.jpg

On vain yksi Kollektiivi

Teksti Suvi Auvinen

Penkkirivit tärisivät itkusta Kerkko Koskinen Kollektiivin levynjulkaisukeikalla.

Suuri osa musiikista kuulostaa loppujen lopuksi samalta. Genrejen sisällä artisteissa on toki hajontaa, mutta on liian helppoa luokitella artisteja ”tämä kuulostaa ihana samalta kuin” -nipuiksi.

Kukaan muu ei kuitenkaan kuulosta Kerkko Koskiselta.

Kerkko Koskinen Kollektiivin syyskuussa julkaistu 2 on Kollektiivin toinen levy. Yhtyeen levynjulkaisukeikka Helsingin Kulttuuritalolla veti paljon yleisöä – vain katsomon muutama ylin penkkirivi pysyi tyhjänä.

Kulttuuritalo on areenana epäilyttävä. Kollektiivia kuuntelisi mielellään klubilla, jossa bändiä pääsisi fiilistelemään lähietäisyydeltä yhdessä muun yleisön kanssa. Suorat penkkirivit, joilla kuulijat istuvat kädet sylissä eivät tee oikeutta Kollektiivin tunnepitoiselle ja mukaansatempaavalle ilmaisulle ja sanomalle. Kyseessä onkin selvästi enemmän konsertti kuin keikka, joista jälkimmäinen olisi allekirjoittaneelle huomattavasti miellyttävämpi formaatti.

Konserttimuotoisuus ei selvästi kuitenkaan haittaa suurta osaa hämmentävän monimuotoisesta yleisöstä. Paikalle saapuu kulttuurivasemmiston lisäksi perheitä lastensa kanssa, harmaantuneita miehiä puvut päällä ja stereotyyppisen musiikkiopiskelijan näköistä sakkia.

Kuten levynjulkkarikeikkaan kuuluu, Kollektiivi soittaa lähinnä uusia kappaleitaan. Siihen nähden että suurin osa yleisöstä kuulee kappaleet ensimmäistä kertaa on tunnelataus yleisössä todella voimakas. Oi rakkaus -biisin soidessa huomaan penkkini tärisevän, kun vieressäni istuva vanha mies itkee rajusti. Myös muilla penkkiriveillä pyyhitään kyyneleitä.

Kerkko Koskinen Kollektiivi on ennen kaikkea kollektiivi. Se ei yritäkään olla yksi yhtye, vaan antaa kaikkien artistien tuoda oma osaamisensa kollektiiviin omannäköisenään. Maija Vilkkumaa, Vuokko Hovatta ja Manna ovat hyvin erilaisia tyyleiltään, eikä Kollektiivi ole onneksi yrittänyt väkinäisesti yhtenäistää heidän tyyliään, ilmaisuaan tai laulutekniikkaansa. Mannan viileän minimalistinen esiintymistyyli ja vahva ääni luovat hyvää vastapainoa Hovatan pehmeälle, hassuttelevalle ilmaisulle ja gestiikalle. Vilkkumaa tuo lavalle oman poukkoilevan energiansa. Flyygelin takana puku päällä istuva Kerkko Koskinen näyttää klassiselta mielipuoliselta maestrolta, kuten aina.

Lavalla vallitsee lämmin tunnelma, eikä kokonaisuus vaikuta erityisen tarkkaan käsikirjoitetulta. Se luo tilanteeseen välittömän mutta hetkittäin myös kömpelön tunnun. Taustalla pauhaavat torvet, kappaleiden mahtipontisuus ja mikrofonien takana vailla koreografioita seisovat naiset tuovat väistämättä mieleen Agit Propin. Laululiikkeestä Koskinen on varmasti kuullut riittämiin, mutta tämä on vertaus kaikella mahdollisella positiivisella latauksella.

Konsertti toimii kokonaisuutena hyvin muutaman vanhemman kappaleen kanssa. Nekin biisit, jotka levyllä eivät jaksa innostaa, toimivat livenä hyvin, ja Kollektiivista huomaa, että asialla ovat ammattimuusikot. Osa kappaleista kuulostaa livenä paremmilta kuin levyltä, mikä on tänä autotunen aikakautena kova saavutus. Esimerkiksi Deja vu ei levyltä kuultuna ole erityisen vaikuttava, mutta livenä se saa Kulttuuritalon niin liekkeihin kuin yleisön paikallaan istuessa on mahdollista.

Kerkko Koskinen Kollektiivi on ennen kaikkea tyylikäs kokonaisuus. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään toista suomenkielistä artistia, joka voisi vetää Kulttuuritalon täyteen ja julistaa musiikillaan suoranaisia vallankumouskutsuja tai pohtia vapauden eri merkityksiä.

Encoren encorena Koskinen ja Hovatta nyökkäävät musiikillisen historiansa suuntaan ja esittävät Ultra Bran Pärnun. Kultturitalolta virtaa ulos tyytyväisen näköistä yleisöä.

Kerkko Koskinen Kollektiivi levynjulkaisukiertueella: 26.9. Tampereen klubilla, 27.9. Espoon Tapiolasalissa, 3.10. Lahden Sibeliustalossa ja 4.10. Turun Logomossa.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: