big_fimage.jpg

Nippuside Airlines

Teksti Kati Pietarinen

Keskivertopäivänä Suomesta lentää kymmenisen lentoa, joissa mukana on vastentahtoinen matkustaja. Jotkut kuolevat mieluummin Euroopassa kuin palaavat.

Artikkeli on aiemmin julkaistu Voimassa 2/2013.

Harvoin kuulee aikuisen huutavan, siis huutavan kaikilla voimillaan. On 7. marraskuuta 2011, kello tulee pian 11.15. Finnairin lennolla AY875 Helsingistä Pariisiin laiha vihreäpaitainen afrikkalaismies huutaa kuin eläin viimeisellä penkkirivillä.

Huuto katkeaa pian: kolme harmaisiin villapaitoihin pukeutunutta miestä painaa huutajan penkkiin ja peittää mustiin nahkakäsineisiin verhotuilla kourillaan miehen suun.

Matkustajat nousevat juuri koneeseen, asettavat matkatavaroita ylähyllyille ja edellä olevien istuinten alle. Eturivistä koneen keskipaikkeille on täyttä, takana väljää.

Adrenaliini ottaa vallan. Ryntään omalta paikaltani koneen keskiosasta kysymään, mitä tapahtuu. Harmaavillapaitaisista vanhin, pyöreäkasvoinen tukeva mies, rauhoittelee. Kertoo olevansa poliisi ja miehen olevan rikollinen, jota ollaan käännyttämässä.

Mies pääsee hetkeksi poliisien otteesta irti.

C’est des mensonges, je ne suis pas un criminel”, mies huutaa ranskaksi. ”Nuo ovat valheita, en ole rikollinen.”

Eurostatin tilastojen mukaan EU-maista palautettiin vuonna 2011 ulkomaille tahtonsa vastaisesti 
195 050 ihmistä. Suomestakin häädettäviä on vuosittain tuhansia: vuonna 2012 pelkästään poliisi palautti 5 379 ihmistä. Rajavartiolaitos palauttaa lisäksi rajalta ihmisiä, joilla ei ole vaadittuja asiakirjoja, esimerkiksi viisumia.

Yleensä maasta poistettavat matkustavat normaalien reittilentojen takarivillä siviilipukuisten suomalaispoliisien saattamina. Maasta poistettavat tuodaan koneisiin ennen muita matkustajia, ja jos he eivät tee vastarintaa, heidän läsnäoloaan ei edes huomaa.

Viime vuonna keskivertopäivänä Suomesta lensi siis ainakin kymmenen lentoa, joissa mukana oli vastentahtoinen matkustaja. Arvio on laskennallinen: joskus samaan maahan käännytetään useampia ihmisiä kerralla. Viime vuonna poliisin palauttamista miehiä oli 4 230 ja naisia 1 149. Alaikäisiä oli 614, alle 14-vuotiaita 487.

Ylivoimaisesti eniten poliisi vei Suomesta venäläisiä, sitten irakilaisia, virolaisia, somalialaisia ja afganistanilaisia.

Poliisihallituksen arvion mukaan maasta poistamisiin käytettiin vuonna 2012 noin 2.6 miljoonaa euroa.

Tarkkaa kuvaa ihmisten maasta poistamisen syistä on vaikea saada: tilastoja kerätään monessa paikassa, eivätkä niiden luvut välttämättä täsmää.

Maahanmuuttovirasto arvioi, että Suomesta vuosittain poistettavista 1 500–2 000 käännytetään tekemiensä rikosten takia. Käännyttäminen tarkoittaa, että ihmisillä ei ole ollut Suomessa oleskelulupaa, eli on oltu maassa esimerkiksi turistina tai paperittomana.

Lisäksi vuosittain joitakin kymmeniä tai noin sata ihmistä karkotetaan maasta rikosten takia. Karkotettavat ovat ihmisiä, joilla on joskus ollut Suomessa oleskelulupa.

Suomesta poistettavista siis noin 40 prosenttia on viime vuosien tilastojen perusteella rikollisia.

Suunnilleen saman verran on ollut viime vuosina kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Heillä on kahdenlaisia kohtaloita. Osa palautetaan kotimaahansa tai muualle EU:n ulkopuolelle.

Suomessa on siis todettu, ettei näillä ihmisillä ole kotimaassaan tai asuinmaassaan aiheellista pelkoa vainosta tai heihin paluun jälkeen kohdistuvasta vakavasta haitasta. Paluuta ei estä myöskään ympäristökatastrofi, eikä aseellisesta selkkauksesta tai vaikeasta ihmisoikeustilanteesta johtuva huono turvallisuustilanne.

Ainakaan teoriassa.

Käytännössä tilanne voi olla toinen: turvapaikkapäätös on aina vain valistunut arvio, eikä mikään taho seuraa sitä, mitä palautetuille todellisuudessa tapahtuu. Uutisiin päätyvät lähinnä sellaisten henkilöiden kohtalot, joilla on vahvat yhteydet ihmisoikeusjärjestöihin.

Maaliskuussa 2009 brittiläinen Waging Peace -ihmisoikeuskampanja kertoi, että Britanniasta kielteisen turvapaikkapäätöksen takia Darfuriin palautettu Adam Osman Mohammed ammuttiin Etelä-Darfurissa sijaitsevan kotinsa eteen vain pari päivää palautuksen jälkeen. Mohammedin vaimo ja nelivuotias poika näkivät murhan.

Syyskuussa 2010 taleban tappoi Kabulissa 60-vuotiaan Nezam Azimin, joka oli taistellut viiden vuoden ajan epäonnisesti turvapaikasta Hollannissa. Syyskuussa 2012 brittiläinen Freedom from Torture -järjestö kertoi Britanniasta Sri Lankaan käännytetyn tamilitaustaisen turvapaikanhakijan löydetyn kuolleena. Tappo tapahtui samalla kun Sri Lankan armeija pidätti yli 300 tamilia maan itäosissa. Moni heistä oli muista maista käännytettyjä turvapaikanhakijoita.

Jotkut kuolevat mieluummin Euroopassa kuin nousevat käännytyslennolle. Euroopassa pelkästään viimeisen viiden vuoden aikana 38 ihmistä teki itsemurhan käännytyksen pelossa, ilmenee kuolemia tilastoivan UNITED-verkoston tiedoista.

Yksi heistä oli burundilainen Alain Hatungimana, joka tappoi itsensä hollantilaisessa Culemborgin pikkukaupungissa huhtikuussa 2012. Kahden lapsen isä oli naapurinsa kertoman mukaan masentunut turvapaikkaprosessin aikana, ja kielteinen päätös ajoi miehen itsemurhaan.

”Kukaan ei tiedä varmasti, oliko hänellä todellista syytä pelkoon Burundiin paluusta, tämä on jokaisen burundilaisen kohdalla erilaista. Salainen poliisi tappaa edelleen ihmisiä Burundissa. Ja täälläkin on burundilaisia, jotka eivät tunne olevansa heiltä turvassa”, Hatungimanan naapurin tuntenut Perets Nimpoza kommentoi hollantilaismedialle.

Suomessa turvapaikanhakijoiden oikeuksia ajava Vapaa liikkuvuus -verkosto on tuonut 2000-luvulla julkisuuteen useita käännytyksen uhkaamia henkilöitä, joiden kohtaloksi paluu kotimaahan olisi voinut koitua.

Heistä gambialaista homomiestä, ”Jawaraa”, oltiin jo käännyttämässä maasta toukokuussa 2010. Homous on Gambiassa rikos, ja ”Jawaran” poikaystävä istui kotimaassa vankilassa. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut mies rimpuili ja huusi lentokoneessa, kunnes kapteeni määräsi miehen lopulta poistettavaksi lennolta.

Samana iltana Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta tuli päätös, että käännytys piti keskeyttää, koska palautus kotimaahan olisi voinut rikkoa ”Jawaran” perustavanlaatuisia oikeuksia – ja samalla Euroopan ihmis-
oikeussopimusta.

Jos mies ei olisi lentokoneessa huutanut ja sätkinyt, keskeytysmääräys ei olisi pelastanut miestä. Turvapaikkahakemus palautettiin uuteen käsittelyyn.

Poliisi vaatii minua palaamaan paikalleni. Päädyn väittelemään poliisin ja lentoemäntien kanssa.

Koska tunnen pakolaispolitiikkaan liittyviä oikeusturvariskejä paremmin kuin useimmat suomalaiset, en halua matkustaa käännytettävän kanssa. Tiedän myös sen, että jos tarpeeksi moni protestoi, käännytettävä saatetaan poistaa koneesta.

Koneessa määrää lentokapteeni: jos hän käskee poliiseja ja palautettavaa poistumaan, heidän on jätettävä kone.

Tiedän, että todennäköisesti koneesta poisto tarkoittaa vain sitä, että henkilö viedään seuraavalla lennolla. Joskus, kuten ”Jawaran” tapauksessa, se voi olla ainoa tapa välttää mahdollinen oikeusmurha.

Myös lähelläni seisova nainen on järkyttynyt ja sanoo soittavansa sanomalehteen. Käännytettävän lähellä istuvat ranskalaismiehet protestoivat poliisien väkivaltaisia otteita. Suomalaismatkustajat tuijottavat keskittyneesti varpaitaan ja iltapäivälehtiään.

Poliisit ja lentoemännät ovat tiukkoina: minua uhataan poistolla koneesta sekä sakoilla lentoturvallisuuden vaarantamisesta, jos en palaa heti paikalleni. Lopulta taivun palaamaan.

”Tervetuloa Finnairin lennolle AY875 Pariisiin”, kapteeni kuuluttaa.

Vieressäni istuva tukeva, pitkähiuksinen nainen vaikuttaa ystävälliseltä, mutta toteaa:

”Toivottavasti jakavat pian kuulokkeet, ettei tarvitse kuunnella tota huutamista.”

Yritän ajatella mitä tehdä seuraavaksi, miten toimia. Adrenaliini tekee keskittymisen mahdottomaksi. Tyydyn kirjaamaan muistiinpanoja.

Lento lähtee ajallaan.

Turvapaikanhakijat voidaan myös käännyttää muuhun EU-maahan, jonne he ovat ennen Suomea saapuneet. Niin sanotut Dublin-palautukset vievät turvapaikanhakijat kyseiseen maahan, jossa turvapaikkaprosessi käydään läpi, ainakin teoriassa.

Heitä oli viime vuonna Suomesta palutettavista arviolta kymmenesosa.

Heidän kohtaamansa todellisuus voi olla äärimmäisen karu. Suomesta suuri osa palautetaan Etelä-Euroopan maihin, joissa järjestelmä on kriisissä. Tammikuussa 2011 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin teki merkittävän ennakkopäätöksen, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden tilanne Kreikassa on niin epäinhimillinen, että sinne palauttaminen rikkoo ihmisten perimmäisiä ihmisoikeuksia. Vielä tuomiota edeltävinä päivinä Suomessa tehtiin palautuspäätöksiä Kreikkaan.

Olen vain pari viikkoa ennen lentoa haastatellut Pakolaisneuvonnan lakimiehiä, joiden mukaan myös Italiassa ja Maltalla turvapaikanhakijoiden tilanne on lähes yhtä huono kuin Kreikassa. Silti maihin palautetaan Suomestakin ihmiskaupan uhreja, lapsiperheitä ja äitejä sylivauvojen kanssa. Myös viimeisillään raskaana olevat naiset saavat lääkärintodistuksen, joka sallii lentämisen.

Heitä ei ole lentokentällä ketään vastassa, vaan Suomesta palautetut päätyvät usein kadulle. Esimerkiksi Italiassa valtion ylläpitämä vastaanottojärjestelmä tarjoaa asumismahdollisuuden 3 000 turvapaikanhakijalle ja pakolaiselle, kun vuonna 2011 tulijoita oli 46 000.

Olen Pakolaisneuvonnan lakimiehiä haastatellessani tavannut myös Dublin-palautuksen uhkaaman 17-vuotiaan, ujon Haarunin, joka on kuvaillut kokemuksiaan kolme vuotta aiemmin turvapaikanhakijana Italian Torinossa.

”Asuin satojen muiden pakolaisten ja siirtolaisten kanssa rauniorakennuksessa, jossa ei ollut vettä tai vessoja. Tarpeet tehtiin käytäville. Sähköä oli välillä: silloin kaikki jonottivat lämmittämään vettä peseytymistä varten. Päivät kuluivat kirkon ruokajonossa, jossa sai päivittäin yhden aterian. Kouluun ei päässyt.”

Tällaiseen tilanteeseen Suomi on päättänyt palauttaa pojan, joka kertoo jo ymmärtävänsä sataprosenttisesti suomea mutta ujostelevansa puhumista. Poika haluaa aikuisena sairaanhoitajaksi.

Pojan tarina ei ole keksitty: olen katsonut Google mapsin satelliittikuvista toimistorakennusta ja lukenut siitä torinolaisen paikallislehden juttuja. Syksyllä 2011 rauniotalossa eli edelleen 160 pakolaista.

Kone on jo ilmassa, kun mies alkaa taas huutaa. Ruuduilla pyörii helsinkiläisen Yrjönkadun uimahalliin sijoittuva lyhytdokumentti miesten kuviouintijoukkueesta. Näen vanhimman poliisimiehen hakevan ylähyllyltä jotakin ja palaavan takariviin. Huuto vaimenee.

Myöhemmin Pariisin lentokentällä käännytyksestä järkyttynyt taaemman rivin nainen kertoo poliisin ottaneen ylähyllystä ilmastointiteippirullan.

17. huhtikuuta 2012 tuhannet ihmiset jakoivat Facebookissa valokuvan, jonka italialainen Francesco Sperandeo oli ottanut Alitalian lennolla Roomasta Tunisiin. Siinä käännytettävän miehen kasvoihin on ruskealla pakkausteipillä liimattu huutamisen estävä maski.

”Pelottavinta oli, että muut matkustajat suhtautuivat täysin välinpitämättömästi tilanteeseen, kun pyysin kohtelemaan miestä inhimillisesti”, Sperandeo kirjoitti postauksessa.

Sperandeon kuva nousi seuraavana päivänä Italiassa valtakunnanuutiseksi. Tapauksesta aloitettiin poliisissa sisäinen selvitys, ja myös useat kansanedustajat pyysivät hallitusta selvitämään asiaa.

”Toivon, että tämä on yksittäistapaus. En ole koskaan ennen nähnyt tällaista, totesi Laura Boldrini, YK:n pakolaisjärjestön edustaja Italiassa.

”Ihmisten maasta poistaminen voi joskus olla hankalaa, mutta suun teippaaminen on nöyryyttävää. On oltava toinen toimintatapa, joka on linjassa ihmisoikeuksien kanssa.”

Vuosien 1993 ja 2001 välillä Amnesty International raportoi kuudesta käännytettävän kuolemasta, jotka johtuivat huutamisen – ja hengittämisen – estämisestä.

Kuuluisin on 20-vuotiaan nigerialaisen Semira Adamun tapaus. Käsistään ja jaloistaan sidottu nainen alkoi laulaa kovaan ääneen käännytyslennolla Belgiasta kiinnittääkseen muiden matkustajien huomion. Saattajina toimivat poliisit työnsivät Adamun kasvot tyynyyn ja painoivat häntä tyynyä vasten yli kymmenen minuutin ajan. Kun he huomasivat naisen vaipuneen koomaan, paikalle soitettiin ambulanssi, mutta Adamu kuoli samana päivänä sairaalassa.

Adamun tapaus sai Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen kirjaamaan suositukset käännytysten toteuttamisesta, ja joissakin maissa esimerkiksi hengitysteiden tukkiminen kiellettiin.

Silti lokakuussa 2010 angolalainen Jimmy Mubenga menehtyi Lontoon Heathrown lentokentällä ennen koneen lähtöä kohti Angolaa, kun kolme G4S-yrityksen turvamiestä painoi käsiraudoitettua Mubengaa lysyyn.

”Viimeinen mitä kuulimme miehen sanovan oli, ettei hän saa henkeä”, kertoi The Guardianin haastattelema yhdysvaltalainen silminnäkijä, viisikymppinen öljyalalla työskentelevä Michael.

”Se tulee olemaan mielessäni loppuelämäni – olisinko voinut tehdä jotain? Tämä tulee vainoamaan minua joka kerta kun menen nukkumaan.”

”En tehnyt mitään, koska pelkäsin, että minut heitetään lennolta ja menetän työpaikkani. Mutta se mies maksoi kovemman hinnan kuin olisin itse maksanut.”

Mubengan kuolemasta ei nostettu syytteitä.

Vauvankasvoinen vihreäsilmäinen poliisimies tulee puhuttelemaan. Hän pyytää henkilökortin ja kertoo minun saavan sakkoja niskottelusta ja lentoturvallisuuden vaarantamisesta. Jää sitten vielä hyväpoliiseilemaan viereeni.

Kertoo, ettei miehellä ole mitään hätää kotimaassaan. Että hänet on palautettu sinne ennenkin.

Kysyn, onko hän saattanut muitakin käännytettäviä. Satoja, poliisi vastaa.

Kysyn, eikö hän epäile, että jollekin olisikin joskus käynyt huonosti. Luottaako hän todellakin järjestelmään niin paljon?

Mies sanoo luottavansa ja tekevänsä vain työtään.

Neljä viidesosaa maailman pakolaisista elää kehitysmaissa, suurin osa kotimaidensa naapurimaissa. Harvalla on virallista statusta: he pakenevat, asettuvat leirille tai kaupunkiin ja koettavat selviytyä.

Kehittyneissä maissa turvapaikkaprosessi erottaa jyvät akanoista: turvapaikanhakijoiden kuulusteluissa kertomia tietoja verrataan saatavilla oleviin tietoihin lähtömaasta ja arvioidaan, onko henkilön kertoma tarina vainon uhkasta tosi.

Vaikka harva sitä uskoisi, systeemin ei tarvitse toimia näin. Käännytysten lopettaminen ei ole pelkkää utopiaa: esimerkiksi Argentiina lakkasi vuonna 2004 käännyttämästä naapurimaista saapuneita paperittomia: seitsemässä vuodessa on laillistettu lähes miljoona näistä maista tullutta ihmistä.

Argentiinaan tulee turvapaikanhakijoita vuosittain alle promille tästä määrästä, mutta myös heihin suhtaudutaan eri tavalla kuin Euroopassa. Viranomaisen nettisivujen mukaan siirtolaisviranomaisten tulee silloin, kun turvapaikanhakija saa kielteisen päätöksen, päättää henkilön oleskelun laillistamisesta. Käännytyksiä ei mainita.

Lainsäädäntöä on perusteltu sekä inhimillisyydellä että maalaisjärjellä: todellisuudessa hallittu maahanmuutto on utopia, koska kalliista käännytyksistä, rajavalvonnasta ja muureista huolimatta ihmiset liikkuvat.

Käyn vielä loppumatkasta vessassa koneen takaosassa. Koko matkustamo seuraa minua silmillään.

Palatessani ohitan käännytettävän ja kysyn häneltä ranskaksi, onko hän turvapaikanhakija. Mies nyökkää. Kysyn hänen kotimaataan. Mali, mies vastaa.

Poliisit kieltävät puhumisen miehen kanssa. On selvää, etteivät he ymmärrä ranskaa.

Kone laskeutuu sumuiseen Pariisiin. Lentoemäntä kuuluttaa suomeksi, että toivottavasti viihdyitte matkalla kaikesta huolimatta. Kaikki nauravat helpotuksesta, nauran mukana kun ei muutakaan voi.

Ruotsiksi ja englanniksi kuulutukset kulkevat kaavan mukaan. Lentoemäntä ei kai osaa näitä kieliä tarpeeksi hyvin.

Yks neekeri koitti pitää melua, lähellä istuva teinipoika kommentoi toiselle.

Adrenaliinini hiipuu ja tilalle nousee kauhu. Mitä jos sakko on vaikka 10 000 euroa? Kun ovella on vastassa ranskalaispoliisit, säpsähdän ensin, että he ovat siellä minua varten. Sitten tajuan heidän odottavan jotakuta muuta.

Pari tuntia myöhemmin istun sekavana ranskalaisten kavereitteni kotona. Käännytyksen protestoinnista kertova Facebook-status kerää ennätystykkäykset.

Kaikki eivät silti ole varmoja toimintani järkevyydestä.

”Mitä jos mies oli oikeasti rikollinen?” ystävä kysyy chatissa.

Tiedostan mahdollisuuden. On kuitenkin myös niin, että jokaisesta rikoksesta määrätään rikoslaissa tuomio. Ranskalaiset ihmisoikeusaktivistit puhuvat tuplarangaistuksesta, kun ulkomaalainen vielä poistetaan maasta tuomion päälle.

Ymmärrän, että rikoksen uhrin on varmasti vapauttavaa tietää, että tekijä on mahdollisimman kaukana – mutta ulkomaalaisten ja kotimaisten rikollisten erilainen kohtelu on aina väärin.

Jokin osa minusta silti epäilee: olenko hullu? Olenko riskeerannut itseni puolustaakseni rikollista? Huumekauppiasta? Ryöstäjää? Murhaajaa? Raiskaajaa?

Kiroan sitä, etten tajunnut kysyä miehen nimeä: silloin olisi ollut edes jonkinlainen mahdollisuus selvittää, mistä oli kyse.

Tilastoista selviää vain se, että Suomessa tehtiin käännytyspäätös vuonna 2011 neljälle malilaiselle. Heistä kaksi käännytettiin rikosten takia, yksi oli ilmeisesti turvapaikanhakija, joka palautettiin Dublin-säädöksen pohjalta muualle Eurooppaan, neljännen palautussyy oli ilmeisesti kielteinen päätös oleskelulupahakemukseen.

Lähetän viestin tutulleni Tanjalle, joka on naimisissa malilaisen kanssa. Hän vastaa, ettei tunne miestä, mutta jatkaa: Mun työkaverin kihlattu palautettiin just tänä aamuna, mun käsittääkseni Italiaan. Hän on sierraleonelainen turvapaikanhakija. Tää maailma on kyllä niin friikki…

Neljä kuukautta myöhemmin armeija kaappaa vallan Malissa, ja maassa syttyy sisällissota.

Rangaistusvaatimus saapuu postissa kuukauden Malin vallankaappauksen jälkeen, kun olen jo ehtinyt uskoa, että poliisi vain pelotteli.

Juristin mielestä minun pitää kiistää syyllisyyteni ja viedä tapaus oikeuteen. Periaatteessa olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta olen juuri eronnut. En jaksa.

Saan lopulta 25 päiväsakkoa; minimaalisista freelancetoimittajan tuloistani se on 300 euroa. Sakon maksavat äiti, sisko ja eksä.

Vastineeksi saan poliisin kirjoittaman kertomuksen toimistani koneessa. Kuulostan siinä sarjakuvasankarilta.

Silti pelko iskee aina, kun tiedän lentäväni yksin Suomesta poispäin: isoille kentille, joista on jatkoyhteydet Afrikkaan ja Aasiaan.

Eniten pelkään, että istun pelkoni turruttamana paikoillani. Että ostan kentältä Kodin kuvalehden jota tuijottaa, kuuntelen lämpötilaennusteet, ilmanpaineet ja tax free -kuulutukset, ja uskon mitä sanotaan: että takarivin ihminen poliisien keskellä on rikollinen. Että henkilöllä ei ole pelättävää siellä, minne hän on menossa, eikä hän menetä mitään tärkeää siellä, mistä hänet häädetään.

Että kaikki on kunnossa, että mistään ei ole huolehdittavaa. Kyllä meidän yhteiskuntamme toimii. Meidän EU:mme, meidän Dublin-säädöksemme, meidän maahanmuuttopolitiikkamme.

__________

Kysy, onko kaikki hyvin

Turvapaikanhakijoiden tukijat ovat onnistuneet pysäyttämään mielenilmauksillaan vuosien varrella useita käännytyslentoja.

Esimerkiksi helmikuussa 2012 ruotsalainen aktivisti osti lipun samalle lennolle, jolla kristityksi kääntynyttä iranilaista ”Mahmudia” oltiin käännyttämässä Göteborgista Frankfurtin kautta Iraniin. Kristinuskoon kääntymisestä voi Iranissa saada kuolemantuomion.

Aktivisti piti koneessa puheen ”Mahmudin” tilanteesta ja pyysi matkustajilta tukea. Aktivisti poistettiin koneesta, mutta kun useat matkustajat eivät suostuneet istuutumaan, kapteeni määräsi poliisit ja käännytettävän pois koneesta.

Ruotsalainen turvapaikka-aktivisti Matthias Bernhardsson kertoi aktivistien pysäyttäneen vuoden aikana Ruotsissa 13 hengen käännytykset. Näistä 12 sai lopulta oleskeluluvan.

Brittiläinen käännytysten vastainen verkosto National Coalition of Anti-Deportation Campaigns on julkaissut kattavan opaskirjan käännytysten vastaisille kampanjoille. Siinä kannustetaan erityisesti ottamaan yhteyttä käännytyslentoja suorittaviin lentoyhtiöihin.

Helmikuussa verkoston sivuilla vedottiin lentoyhtiö Virgin Atlanticiin, että se ei ottaisi lennolleen kielteisen päätöksen saanutta kamerunilaista turvapaikanhakijaa Marie Therese Njila Nanaa, joka oli joutunut sukulaistensa kiduttamaksi vaihdettuaan uskontoa.

Mutta mitä tavallinen huolestunut matkustaja voi käännytyslennolle sattuessaan tehdä tuntemattoman hyväksi?

Vapaa liikkuvuus -verkoston Katja Tuominen tuntee vuosien varrelta joitakin tapauksia, joissa kanssamatkustajat ovat vaikuttaneet tilanteeseen arkisilla kommenteilla, esimerkiksi kyselemällä huonokuntoisen raskaana olleen naisen vointia. Käännytettäviä on tällöin palautettu Suomeen, jossa tukijoukoilla on mahdollisuus yrittää saada heille oikeutta.

Usein näin on käynyt jatkolennolla määränpäähän: empatia häädettäviä kohtaan on todennäköisempää, jos lennolla on ihmisiä, jotka puhuvat käännytettävän kieltä ja ymmärtävät hänen kohtaamaansa tilannetta.

__________

Oikeusmurha oli lähellä

Kolme ja puoli vuotta sitten angolalainen Arlindo odotti Metsälän säilöönottokeskuksen kaltereiden takana käännytystä Angolaan.

25-vuotias Arlindo oli elänyt Suomessa kuusi vuotta: hän oli saapunut maahan kahden nuoremman sisaruksensa kanssa. Isä oli saanut jo aiemmin turvapaikan täältä, äiti ammuttiin Arlindon silmien edessä Angolassa. Nuoremmille sisaruksille myönnettiin Suomessa turvapaikka, mutta Arlindo päätettiin käännyttää takaisin kotimaahansa.

Hän pakeni maan alle ja piileskeli ystäviensä avustuksella, kunnes poliisi nappasi hänet tyttöystävänsä asunnosta huhtikuussa 2009. Arlindo vietiin ensin Tikkurilan putkaan, jossa hän odotti kaksi viikkoa. Sitten hänet siirrettiin Metsälään.

Arlindo haki uudestaan turvapaikkaa. Vasta nyt hän uskalsi kertoa menneisyydestään: Angolan kapinallismaakunta Cabindan joukot kaappasivat Arlindon lapsisotilaaksi tämän ollessa 14-vuotias. Sekä Angolan että Cabindan armeijat kiduttivat Arlindoa. Pakomatkalla hänen ystävänsä tapettiin ja häntä ammuttiin.

Kolmen kuukauden jälkeen Arlindo pääsi vapaaksi. Hän sai työtarjouksen ja haki oleskelulupaa myös työn perusteella.

Elokuussa 2009 poliisi soitti: Maahanmuuttovirasto oli tehnyt Arlindon turvapaikkahakemuksesta päätöksensä. Vasta perillä kerrottiin, että päätös oli kielteinen. Arlindo vietiin jälleen Metsälään.

Helmikuussa 2013 puhelimeen vastaa möreä nuoren miehen ääni. Taustalla kuuluu lasten leikkejä.

”Se ei ollut helppo paikka”, Arlindo muistelee.

”On koko päivän samassa paikassa, ei pysty menemään minnekään. Ei pysty nukkuman, koska koskaan ei tiedä, haetaanko pois joskus aamulla.”

”Mulle tultiin sanomaan, että sano sun perheelle että ne tuo sun tavarat. Että sut palautetaan Angolaan. Pelkäsin ihan tosi paljon.”

Arlindon ystävät järjestivät tukimielenosoituksen. Ystävät, lakimies ja Vapaa liikkuvuus -verkosto vetosivat mediaan. Ilmeisesti julkisuus tepsi: puolentoista viikon päästä hallinto-oikeus asetti käännytyksen täytäntöönpanokieltoon ja Arlindo pääsi vapaaksi.

Turvapaikkahakemus käsiteltiin vielä hallinto-oikeudessa. Ja sitten yhtenä päivänä lakimies soitti: Arlindoa oli vihdoin uskottu, hän oli saanut turvapaikan.

”En voi selittää, miltä musta tuntui, en voi selittää sitä yhtään. Se oli mahtavaa! Piti mennä dokaamaan!” mies nauraa.

”Ilon päivä, soitin veljelle ja siskolle. Kaikki oli ihan hyvin!”

Elämä alkoi selvitä muutenkin.

”Tein vähän aikaa siivousduunia Hakunilassa, sitten olin varastohommissa. Olin työharjoittelussa Itellassa ja pärjäsin siellä hyvin. Nyt mulla on siellä vakituinen duuni.”

Arlindon ja suomalais-kolumbialaisen tyttöystävän esikoinen, poika, syntyi 2011, tytär seuraavana vuonna.

Helmikuun Arlindo viettää isäkuukautta kotona. Lastensa kanssa Arlindo puhuu äidinkieltään portugalia.

”En osaa enää kuvitella mitään. Nyt on tosi onnellinen elämä, mulla on kaikki mitä tarvitsen. Mä halusin työpaikan, perheen, oman kämpän ja auton – ja nyt mulla on ne. Mulle on käynyt niin paljon elämässä. Joskus se tulee mieleen, haluan vain unohtaa sen kaiken.”

Arlindon nimi on muutettu. Fifi seurasi hänen vaiheitaan, jutut löytyvät arkistosta hakusanalla Arlindo.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Yksi vastaus artikkeliin ”Nippuside Airlines”

  1. ”Brittiläinen käännytysten vastainen verkosto National Coalition of Anti-Deportation Campaigns on julkaissut kattavan opaskirjan käännytysten vastaisille kampanjoille.”

    Tiedättekö, mistä netistä tämä opaskirja löytyy?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *