big_fimage.jpg

Näkökulma: Turkin valtapuolue aliarvioi puolet kansasta

Teksti Ozan Yanar

”Vain puolue ja sitä johtava pääministeri Recep Tayyip Erdoğan tuntuvat tietävän, mikä on koko kansalle parasta. Jokaista eri mieltä olevaa kehotetaan kunnioittamaan vaalituloksia ja hiljentymään sen edessä. Demokratia ei kuitenkaan ole pelkästään neljän vuoden välein äänestämistä”, Ozan Yanar kirjoittaa.

Kun viikko sitten kävin sukulaisteni luona Istanbulissa, en voinut olla ajattelematta, miten hieno toinen kotimaani on. Istanbul on värikäs ja henkeäsalpaava kaupunki, joka on täynnä kiinnostavia ihmiskohtaloita. Istanbulin rinnalla Helsinki on suorastaan tylsä ja harmaa.

Värikkyydestä ja reippaasta tunnelmasta huolimatta Istanbulissa aisti nopeasti ihmisten kasvavan turhautumisen ja huolen omien oikeuksiensa kaventumisesta. Kaikki tuttavistani taksikuskeihin puhuivat meneillään olevasta alkoholilainsäädännön kaventumisesta. Ihmiset eivät siis olleet varsinaisesti huolissaan siitä, etteivät he voi enää ostaa alkoholia kello kymmenen jälkeen. Todellinen pelon aihe oli se, että hallitus puuttuu yhä enemmän heidän elämäntapoihinsa. Turkkilaisten enemmistö on muslimeja, mutta maallistuneet turkkilaiset tulkitsevat uskontoa vapaamielisesti.

Pelko hallituksen pyrkimyksestä ei ole täysin tuulesta temmattu. Maata hallitseva, maltillinen islamistinen AK-puolue (Oikeus ja kehitys -puolue) on aiemmin muun muassa kertonut aikeistaan kieltää abortin ja ilmaissut halunsa pyrkiä kasvattamaan uskonnollista nuorisoa. AKP on ollut vallassa jo yli kymmenen vuotta ja se on käynyt yhä ylimielisemmäksi. AKP:n itseluottamuksella on myös perusteensa, sillä puolue sai viime vaaleissa lähes 50 prosenttia äänistä. Lisäksi Turkin talous on kasvanut viime vuodet kohisten.

Huolestuttavaa on kuitenkin AKP:n suvaitsemattomuus kansan toista puoliskoa, heitä äänestämättömiä, kohtaan. Eikä kyse ole vain uskontoon liittyvästä kiistasta. Suurin ongelma on AKP:n poissulkeva johtamistapa. Vain puolue ja sitä johtava pääministeri Recep Tayyip Erdoğan tuntuvat tietävän, mikä on koko kansalle parasta. Päätettävistä asioista ei käydä perusteellista keskustelua julkisuudessa eikä pyritä edes kuulemaan muita mielipiteitä. Jokaista eri mieltä olevaa kehotetaan kunnioittamaan vaalituloksia ja hiljentymään sen edessä. Demokratia ei kuitenkaan ole pelkästään neljän vuoden välein äänestämistä. Kansalaisilla pitää olla mahdollista vaikuttaa myös vaalien välillä.

Ylimielisyyden ja poissulkevuuden ohella Turkissa on vakavia sananvapausongelmia. Vaikka Erdoğan on itsekin ennen pääministeriyttään istunut vankilassa mielipiteidensä vuoksi, hän sietää koko ajan huonommin toisinajattelijoita. Turkissa on vangittu viime vuosina kymmeniä toimittajia ja muita toisinajattelijoita. Vankeustuomiot näyttävät tehneen tehtävänsä. Turkkilainen media oli aluksi hyvin hiljaa protesteista.

Istanbulin keskustassa sijaitsevalta Taksimilta viime perjantaina alkanut välikohtaus oli viimeinen pisara, joka sai tyytymättömyyden kuohumaan yli. Joukko ihmisiä oli osoittanut mieltään rauhanomaisesti Taksim-aukion kupeessa sijaitsevan Gezin puiston suojelemisen puolesta. Helsingin Esplanadiin verrattavissa olevan puiston tilalle aiotaan rakentaa ostoskeskus. Poliisi kävi väkivalloin mielenosoittajien kimppuun ja yhteenotoista levinneet kuvat saivat monet epäpoliittisetkin ihmiset lähtemään kaduille.

Mielenosoittajat onnistuivat valtaamaan Taksimin aukion takaisin lauantaina, kun poliisi joutui vetäytymään. Protestit ovat kuitenkin ehtineet jo levitä koko maahan ja yhteenotot poliisin ja mielenosoittajien välillä ovat jatkuneet. Poliisiväkivalta on ollut järkyttävää. Sosiaalisessa mediassa liikkuvat kuvat ja videot kertovat karua kieltä siitä, kuinka ylimitoitettuja poliisin toimet ovat olleet. Kaksi ihmistä on kuollut ja tuhansia loukkaantunut. Todettakoon myös, että mielenosoittajien joukossa on myös esiintynyt jonkin verran ilkivaltaa harrastaneita yksilöitä, mutta kyse on hyvin marginaalisesta ilmiöstä.

Nyt mielenosoittajat vaativat Erdoğanin eroa. Niin tuskin tulee tapahtumaan, sillä Erdoğanilla on yhä Turkin toisen puoliskon vahva kannatus. Hän ei ole joutunut tekemään suuria myönnytyksiä. Mielenosoittajia hän on haukkunut ryöstelijöiksi, ääriryhmien edustajiksi ja oppositiopuolue CHP:n kätyreiksi, vaikkakin suurin osa näistä ihmisistä on epäpoliittisia ihmisiä, jotka ovat huolissaan maansa demokratian tilasta.

Uhosta huolimatta on selvää, että Erdoğan on kokenut valtakautensa pahimman kolauksen. Protestit ovat todiste siitä, ettei hän enää ole koskematon. Muutos on näkynyt Erdoğanin olemuksessa viime päivien haastatteluissa. Vaikka puheet ovat yhä ylimielisiä, hänen olemuksestaan on paistanut hämmennys. Yhtäkkiä Erdoğania ei enää pelätä kuten aiemmin, ja toimittajatkin ovat rohkaistuneet tivaamaan pääministeriltä vastauksia aiempaa ärhäkkäämmin.

Presidentti Abdullah Gül on sen sijaan yrittänyt rauhoittaa tilannetta. Maanantaina 3. kesäkuuta pitämässään puheessa hän sanoi ymmärtävänsä mielenosoittajia ja että heidän viestinsä on vastaanotettu. Myös varapääministeri Bülent Arınç on pyytänyt anteeksi Gezin puistossa kaltoin kohdelluilta ihmisiltä. Mielenosoittajat ovat ottaneet nämä kommentit ilolla vastaan, mutta pitkäaikaisen sovinnon saavuttamiseen vaaditaan muita asioita. Myös pääministeri Erdoğanilta tarvitaan selvä irtisanoutuminen poliisiväkivallasta sekä osoitus siitä, että hän on ymmärtänyt mielenosoittajien huolen.

Tarvitaan tekoja, joilla pääministeri ja hallitus sitoutuvat välittämään jatkossa myös muista kansalaisista kuin omista kannattajistaan. Lisäksi retoriikan on muututtava. Arvomaailmaltaan erilaisten ihmisten jatkuva nimittely esimerkiksi juopoiksi ja muun vähättelyn on loputtava.

Viime päivien protestit ovat viesti myös Turkin oppositiolle. Oppositiopuolueet ovat olleet viime vuosina erittäin heikkoja. Etenkin pääoppositiopuolue CHP:n (Tasavaltalainen kansanpuolue) linja on ollut pahasti hukassa. Sosiaalidemokraattisena esiintyvä puolue on sortunut muun muassa nationalistien kosiskeluun etsiessään lääkettä huonolle kannatukselleen.

Protestit voivat antaa uutta potkua heikolle oppositiolle. Vahva poliittinen oppositio pakottaisi myös autoritaariseksi käyneen AKP:n kuuntelemaan muitakin kuin omia kannattajiaan. Se auttaisi Turkkia kehittymään moniarvoisemmaksi yhteiskunnaksi.

Kirjoittaja on suomalaisturkkilainen valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelija. Hän seuraa intohimoisesti politiikkaa ja taloutta.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: