big_fimage.jpg

Näkökulma: Taiteellista lääkettä

Teksti Teemu Mäki

”Kivoja ja kilttejä kohtaan on helppo olla myötätuntoinen, mutta yritäpäs olla empaattinen vaikkapa pedofiilia kohtaan”, Teemu Mäki kirjoittaa.

Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 6/2013.

Kuolevaisuus on tärkeä ja hyvä asia. Ehkä kaikkein tärkein. Me kuolemme ja kaikki muukin on rajallista, väliaikaista, häilyvää ja kivulla, pettymyksillä ja vaivaannuttavilla toilailuilla höystettyä. Ja juuri tämä on hyvän elämän sydän, kaiken intohimon ja merkityksellisyyden lähde.

Kun tämän hyväksyy, peräti ilolla, niin pystyy todennäköisesti elämään onnellisemman elämän kuin ne, jotka pitävät kuolemaa vain vihollisena.

Näin järkeilen. Tämä on maailmankatsomukseni perusta. Aamen.

Järkeily ei kuitenkaan riitä. Siitä on vielä pitkä matka sellaiseen kokonaisvaltaiseen kokemukseen, jossa todella saisin kuolevaisuudestani suurta elinvoimaa ja elämäniloa.

Toinen järkeillen helppo mutta käytännössä vaikea asia on myötätunto. Kivoja ja kilttejä kohtaan on helppo olla myötätuntoinen, mutta yritäpäs olla empaattinen vaikkapa pedofiilia kohtaan.

Ja kuitenkin, periaatteessa, onko mitään traagisempaa kuin ihminen, joka syystä tai toisesta on kasvanut sillä tavoin solmuun, että hänen rakkautensa on vahingollisempaa muille ihmisille kuin useimpien ihmisten viha?

Miltä tuntuisi tuntea rakastavia ja seksuaalisia tunteita ja samaan aikaan tietää, että ne tunteet ovat rakkauden kohteelle pahinta myrkkyä?

Tai jos ei tietäisi, jos eläisi itsepetoksessa, niin miltä tuntuisi elää tietäen, että koko ympäröivä yhteiskunta ainakin on vankasti sillä kannalla, että rakkauteni on pahinta mitä maailmassa on?

No, en tiedä, mutta voin kuvitella ja filosofisesti järkeillä, että juuri kaikkein vastenmielisimpiä otuksia kohtaan minun pitäisi yrittää olla myötätuntoinen. Käytännössä se on vaikeaa.

Taide voi olla tässä ratkaisevan tärkeä apu. Taide voi tehdä ruumiillisesti, kokemuksellisesti todeksi sellaista tietoa tai arvoja, jotka muuten usein omaksumme vain näennäisesti. Se on taiteen suurimpia voimia. Tämä on taidekäsitykseni ydinkohtia. Periaatteessa. Ja aamen. Mutta entä käytännössä?

Tässä kuussa minua on kuolevaisuuden ja myötätunnon saralla ravinnut Miles Davisin The Cellar Door Sessions 1970 ja Todd Solondzin Onni ja sen jatko-osa Life During Wartime.

Solondzin leffojen eräs päähenkilö on pedofiili, joka haluaisi panna poikansa kaveria. Ja ainakin kerran paneekin. Kun poika saa tämän selville, hän kysyy isältään, että haluaisiko tämä panna myös häntä ja isä vastaa, että ei, että mieluummin hän vain ajattelee poikaansa ja vetää käteen.

Elokuva onnistuu esittämään tyrmistyttävän, ällöttävän ja raivostuttavan kuvion sellaisella tavalla, että katsoja tuntee pakahduttavaa myötätuntoa pedofiilin uhreja kohtaan, mutta myös pedofiilia kohtaan.

Mikä muu kuin taide pystyisi moiseen?

Milesin konserttiäänitys puolestaan on auttanut minua käytännössä, ruumiillisesti, nauttimaan siitä, mitä periaatteessa olen kuolevaisuudestani järkeillyt. Cellar Doorin musiikki perustuu funkin ja freejazzin ristivedolle.

Se pyrkii koko ajan funkkaamaan kiihkeästi, eli toisteisen ja synkopoidun rytmin kautta luomaan tanssittavaa eteenpäin menon tuntua, kokoamaan ja imemään kaikki soitteet yhteen, tukemaan yhtä ja samaa herkullista sykettä.

Ja toisaalta samaan aikaan osa soitteesta pyrkii päinvastaiseen, eli hajottamaan ja pysäyttämään. Se juhlii entropiaa, ei sydämen sykettä vaan sen sirpaloitumista lukemattomiksi epärytmeiksi ja atonaalisiksi rääkäisyiksi.

Musiikki ei tarjoa mitään ratkaisua tälle ristiriidalle, ei kuuden tuntinsa aikana löydä siihen sovittelevaa ratkaisua. Se vain vuoroin kiristää, vuoroin rentouttaa vastakohtiensa välistä jännitettä ja siten omalla olemuksellaan osoittaa, että nautinto tulee juuri ristiriidasta, sen kanssa elämisestä, ei sovituksesta, jonka kautta riita raukeaisi.

Eihän taiteen ilosanomaan voi tietenkään luottaa. Siihen, että ylistämäni taiteellinen lääke varmasti toimisi.

Moni katsoo Solondzin leffat ja näkee vain lievästi naurattavaa mustaa huumoria. Ja moni kuulee vain riipivää melua ja rasittavasti ontuvaa funkkia Milesin pläjäyksessä.

Ja nekin, jotka kokevat näiden teosten äärellä suurin piirtein samaa kuin minä, saattavat saada nautintoa, uskoa ja oivallusta, joka kestää vain sen ajan, jonka he teosten äärellä viettävät, mutta ne eivät säteile heidän käytökseensä ja olemiseensa taidekokemuksen ulkopuolella.

Se riski aina on. Näytelmässäni Woyzeckmaterial eräs roolihahmo kailottaa katsojille juuri tästä:

”Te tulette tänne teatteriin ollaksenne vapaita täällä, jotta teidän ei tarvitsisi edes yrittää olla vapaita tuolla ulkona!”

Niinhän se on. Mutta eivät taiteelliset lääkkeet mitään ikuista fixiä luvanneetkaan, vaan jatkuvaa pyristelyä. Ja mahdollisen taidon nauttia pyristelystä.

Kirjoittaja on kuvataiteilija & Aalto-yliopiston professori.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: