big_fimage.jpg

Vallankumous pienoiskoossa

Teksti Veera Vehkasalo

Italiassa teatteriala on pienten piirien pyörittämä. Niinpä kulttuurin tilaan tyytymättömät ihmiset päättivät muuttaa asioita omin käsin.

Seitsemän kuukautta sitten Rooman keskustassa sijaitsevaan Teatro Valleen käveli sisään joukko teatterialan ammattilaisia ja poliittisia aktiiveja. He protestoivat maan vanhimman teatterin yksityistämissuunnitelmia, maan kulttuurin rappiotilaa ja rahoitusleikkauksia vastaan. Vaikka heidän piti viipyä sisällä vain kolme päivää, he ovat siellä edelleen.

Kun häätöä ei tullut, valtaajat alkoivat rakentaa teatterista ruohonjuuritason vaihtoehtoa, yhteistä poliittis-taiteellista projektia. Paikasta on nopeasti tullut kaikkien tuntema kulttuurikeskus, jota kutsutaan tuttavallisesti Valleksi. Siellä on esiintynyt sitten kesäkuun vajaat 1 200 erilaista taitelijaa, muusikkoa tai luennoitsijaa.

Teatterissa yöpyy aina valtaajia, ja se pyörii vapaaehtoisvoimin. Kaiken kaikkiaan järjestelyyn on osallistunut jo ainakin 500 ihmistä, vaikka ydinjoukko lasketaan kymmenissä.

Valtaus on yhä laiton, mutta yksikään poliisi, virkamies tai poliitikko ole vielä saapunut paikalle valittamaan. Tanssija Alicja Ziolkon mielestä se on merkki laajemmasta hyväksynnästä.

”Se on kuin hiljainen konsensus”, hän toteaa.

Valtaukseen osallistuva nuori näyttelijä Laura Pizzirani pitää Vallea osana maailmanlaajuista kapinaliikettä.

“Valle on mikrokosmos siitä, mitä tapahtuu nyt kaikkialla”, hän sanoo ja viittaa etenkin M15- ja Occupy Wall Street -liikkeisiin.

Julkiset tahot Italiassa ovat Pizzarinin mukaan kiinnostuneita vain omien piirinsä auttamisesta, ja myös teatterialalla kaikki hoituu suhteilla. Nyt valtaajat tahtovat vallan siirtyvän itse taiteentekijöille ja sen kuluttajille. Siksi he yrittävät luoda teatterin perustaksi säätiön, jonka jäseneksi voi ryhtyä kuka vain.

Tammikuun puolivälissä alkoikin perustajajäsenten kerääminen. Minimimaksu on vaivaisen kympin, ja parissa viikossa jäseniä on saatu kasaan tuhatkunta. Lahjoituksia on tullut yhteensä lähemmäs 40 000 euroa. Summa pitäisi vielä vähintään viisinkertaistaa, jotta säätiö saataisiin pystyyn. Jäsenmääränkin haaveillaan kasvavan vielä huomattavasti.

”25 000 perustajajäsentä olisi poliittisesti hyvin vahva signaali”, sanoo Pizzirani. Hän uskoo, että se olisi merkki kansalaisten tuesta ja kannustaisi julkisia instituutioita tunnustamaan teatterin. Tunnustusta tarvitaan rahallisista syistä. Lahjoitusmäärät ovat niin pieniä, että julkista tukea tarvitsee, jos tekijöille haluaa maksaa säädyllisesti.

Yksi valtauksen kantavista ajatuksista on tehdä taiteesta “yhteinen hyvä”. Taide kuuluu kaikille, ja sen pitää olla kaikkien saatavilla. Tarkoitus on pitää teatterin johtaminen mahdollisimman demokraattisena ja hinnat matalina.

Pizziranin mukaan Vallen on tarkoitus olla kuin kreikkalaistyyppinen tori, agora.

”Se ei ole paikka, jonne mennään vain katsomaan esityksiä, vaan avoin piazza kansalaisille. Kohtaamisen, vaihdon ja ajattelun paikka.”

Alicja Ziolko muistuttaa, että yleisön on oltava aktiivinen. Jotta päästään irti Italiaa riivaavasta passiivisesta televisiotodellisuudesta, kävijöiden pitää sanoa mielipiteensä, osallistua ja tarvittaessa vaikka buuata. “Ei niin, että taputat, koska olet maksanut lipuista 50 euroa.”

Alusta asti mukana ollut Ziolko myöntää, että teatterin pyörittäminen ei ole helppoa.

“Ei tämä ole mitään satua. Tätä on hyvin vaikea pitää toiminnassa.”

Yksi ongelmista on hyvin erilaisista taustoista tulevan valtaajajoukon ajatusten yhteensovittaminen. Loputtomat poliittiset kokoukset ovat tuttua kauraa, ja Ziolkon mielestä itse taide onkin niistä unohtunut liikaa.

Hänen mukaansa politiikka ja taide eivät sovi yhteen.

“Se on mahdoton avioliitto”, sanoo Ziolko. “Jos taiteelle antaa propagandistisen roolin, taide katoaa.”

Taiteellisista erimielisyyksistä huolimatta Ziolko muistuttaa, että juuri nyt keskeisin päämäärä on säätiön perustaminen.

Helmikuisena keskiviikkoiltana Vallen sali on viidettä parvea myöten täynnä yleisöä. Ilta aloitetaan keskustelulla cd-levyjen tulevaisuudesta ja muusikoiden mahdollisuuksista elää työllään.

Yleisö kuitenkin kyllästyy politiikkaan nopeasti. Heti kun kysymyksille annetaan aikaa, parvilta aletaan huutaa illan esiintyjän, indiemuusikko Denten nimeä.

Illan aiheen ja Vallen päämäärien valossa yleisön kärsimättömyys päästä kuluttamaan indiepoppia ilmaiseksi – ilman kuivaa keskustelua – on vähintäänkin ironista.

Toki monena iltana tilanne on ollut toinen. Mutta kuten Pizziranikin sanoo, koko demokratialiikehdinnässä on kyse paljon myös paitsi oikeuksien, myös vastuun palauttamisesta tavallisille kansalaisille. Haluavatko ja osaavatko kansalaiset todella tehdä asiat toisin?

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu