big_fimage.jpg

Espoo sulaa

Teksti Sanna Uuttu

Espoon teatteri täyttyy kuutioista Indusjoen hiekkaa. Risto Isomäen ekotrillerissä mannerjäätikkö sulaa teatteriyleisön silmien edessä. Jani-Petteri Olkkosen ohjaama & Maria Kilven dramatisoima Sarasvatin hiekkaa saa ensi-iltansa tällä viikolla.

Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 1/2012.

Joensuiston hidasliikkeinen hiekka, 60 000 kuutiota jäätä ja niin suuri tsunami, ettei se mahdu ihmisen tajuntaan. Espoon kaupunginteatterin lavalla yksilöt ovat vastakkain ehkä maailman viimeisen aidon tragedian kanssa: downshiftaavat, ekologiset tieteentekijäihmiset kohtaavat maailmanlopun eturintaman.

”Jos jo kierrätän, ostan luomua ja vaatteet kirpparilta, voin silti kiistää, mitä merkitystä sillä on suuremmassa mittakaavassa, mutta en voi kieltää, ettenkö tekisi moraalista valintaa. Toiminnan pitää olla moraalista, sillä muutoin kyse ei olisi tragediasta. Sarasvatin hiekkaa neuvottelee suorassa suhteessa klassisen tragedian runkoon”, näytelmän ohjaaja Jani-Petteri Olkkonen aloittaa.

”Ilmastonmuutoksessa ihminen on suhteessa johonkin niin suureen, ettei ne pysty hallitsemaan sitä. Se on ehkä viimeinen absoluuttinen, johon on pakko olla suhteessa, koska pelissä on niin paljon – toisaalta lajin selviytyminen, toisaalta ne kysymykset ihmisen olemassaolon oikeutuksesta.”

Espoon teatterissa ensi-iltansa saavaa Sarasvatin hiekkaa ei työstetä mitenkään vähäisellä latauksella.

”Vallitsevat messiasnarraatiot, sellaiset kuin kapitalismi, kristinusko ja kommunismi, antavat odottaa, että kun lunastajan veri valuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Antiikin tragediassa se elementti uupuu: sellaista ei tule tapahtumaan, koska maailmankaikkeus, ihminen ja oikeudenmukaisuus on sokeita. Näytelmässä joudumme kohtaamaan sen”, Olkkonen jatkaa.

Risto Isomäen kirjaan perustuva dramatisointi nostaa lavalle valtavan teoksen yhteiskunnasta, ilmaston lämpenemisestä ja ennen kaikkea siitä, mikä on ihmisen osa enteillyssä tuhossa. Näytelmä toistaa kirjan tarinan, mutta dramaturgi Maria Kilven dramatisoinnissa ja työryhmän näyttämötyössä kirjaa on muokattu ja puhuttu uudelleen. Näyttämöteksti on saanut lisää rivejä esimerkiksi Isomäen tietokirjoista 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen (2008) ja Kohti vuotta 1929? (2000) sekä pinosta muita kirjoja, joita on vaihdeltu ohjaajan ja dramaturgin välillä. Näyttämöteoksessa haluttiin erityisesti tarkentaa poliittisen ja taloudellisen tahdon suhdetta ilmastonmuutoksen.

Jani-Petteri Olkkosen visio voisi olla konseptuaalisen esitystaiteen ja henkilöpsykologisen draaman väliin jännitetty köysi. Ohjaaja on halunnut tehdä kokonaisesityksen, jossa lavastaja, ääni- ja pukusuunnittelijat olisivat läsnä jo silloin, kun dramaturgiaa vasta työstetään.

”Esitysdramaturgiaa on kirjoitettu suhteessa näyttämöllisiin ratkaisuihin. Ääni, valo ja lavasteet on kokoajan suhteessa toisiinsa, vaikka painopiste on tekstissä. Visuaalisuus tulee silti olemaan iso elementti. Kokonaisuus tulee olemaan aika minimalistinen, sillä en halua kuvittaa kirjaa näyttämölle vaan käynnistää katsojan oman ajattelun.”

Sarasvatin hiekkaa -teoksen näyttämöllistämisen keskeinen haaste on kirjan massiivinen, nautinnollinen asiatietoarsenaali, joka on suuri osa teoksen viehätystä ja merkitsevyyttä. Espoon teatterin näytelmä on romaanin kolmas dramatisointi, ja kaikki esitykset ovat ottaneet erilaisen suhteen faktatiedon esitykseen. Espoon näyttämösalissa tiedon merkitsevyys ei ole läsnä ainoastaan puheessa, se on tärkeällä tavalla myös lavasteissa.

Kun katsomon ovet avataan, sali keskiosaa hallitsee jääpaasimainen suunnikas lavarakenne, joka nousee massiivisista kasoista sihdattua hiekkaa. Jääpaaden takaosassa on neljään avautuva maitolasiseinä, joka toimii heijastuspintana tietorikkaille videoprojisoinneille. Näyttämölle on ripustettu kaksi maailmankarttaa, joista toiseen on hahmoteltu mantereiden rantaviivat sellaisina, kuin ne olivat 12 000 vuotta sitten. Vielä tammikuun puolivälin harjoituksissa keskustelu dramaturgiasta on hetkittäin keskustelua pedagogiasta, jonka erityiskysymyksiä ratkaistaan vedoten pastellisävyisiin karttoihin. Maitolasiseinämien takana on rauniokaupunki, lattialuukuista avautuu auringon sulattamia jääkaivoja.

Kun ensi-iltaan on vielä kuukausi, rauniot kuvitellaan ja Satu Silvon Valentinan korkeaa kampausta vasta ehdotetaan. Näyttämöllä on keskeneräisiä seinäpaneeleja, joissa paljaat standardilankut pitelevät toisiaan. Espoon esityssalissa haisee liuotin, maitolasia peittää turkoosinvihreä suojamuovi. Kaiuttimet on asetettu ja johdotettu eturamppiin.

Kun näyttelijät ovat tupakalla, äänisuunnittelija jää kokeilemaan äänimaailmaa. Hetken ajan kohdistamattomasti valaistu näyttämö on jäähileinen huikea onkalo tai merenalainen sukellusvenetila.

Espoon nykyaikaisessa black box -teatteritilassa teknologia on nostettu korkealle kattoon, vedetty seinänvierustoille ja johtokerät piilotettu. Silti tekniikkaa on vahvasti läsnä. Olkkoselle teatterikone on tärkeä käsitteellinen lähtökohta, siinä klassisen teatterin kuorot ja nykyteatterin teknologiset koneet rinnastuvat toisiinsa.

”Koneiden, kuten kuoronkin edessä, yksilöt ja sivilisaatiot nousevat, kuolevat ja tuhoutuvat ja jäljelle jää teknologia nauttimaan spektaakkelista”, hän kuvailee. Teknologia on ylipersoonallinen luonnonvoima, joka pyyhkäisee koko näytelmän yli. Sen kehitykset, tappiot ja rajoitukset ovat vaikuttavia ja olemassa olevia vailla näytelmän henkilöiden lupaa tai suostumusta.

Ensi-ilta Espoon Revontulihallissa 15.2., muut esitykset 14.2.–5.5.  

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu