big_fimage.jpg

”Aluksi kuvittelin, että kiduttajani olivat ihmisiä”

Teksti Jussi Förbom

Mervi Junkkosen dokumentti Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta on pakahduttava, raivostuttava & kaunis puheenvuoro kidutettujen oikeuksien puolesta. Yksi elokuvan päähenkilöistä, Tšetšenian lihamyllystä paennut Musa haluaa, että elokuva saa katsojan tuntemaan vapauden merkityksen nahoissaan & ymmärtää, ettei Tšetšenian konflikti suinkaan ole vielä ohi.

”Silloin kun yöllä viedään kuulusteluihin, laitetaan muovipussi päähän, on kolme, neljä ukkoa, jotka kysyvät sitä yhtä ja samaa kysymystä, lyödään päähän, ja joskus annetaan sähköä, ja sitten vedetään taas pussi kireälle, ja sitten sinun on mietittävä, mitä sanot, jotain on pakko sanoa. Ja sitten kun sinua viedään takaisin koppiin, mietit, mitä sanoit, mitä ne pakotti sinut sanomaan. Sen jälkeen syntyy se tunne, ettei ole missään turvassa.”

Puhuja on tšetšenialainen Musa, yksi kidutuksen uhreista kertovan Jälki elämässä -elokuvan päähenkilöistä. Istumme helsinkiläisen kahvilan pöydässä, ja paikalla on myös elokuvan ohjaaja Mervi Junkkonen ja tulkki Matti Mäki. Musa puhuu rauhallisesti, vaivattomasti ja analyyttisesti, mutta kuulijan osa on vaikea.

”Olen onnekas, sillä pääsin elävänä ja pois siitä lihamyllystä. Ne ihmiset, jotka minua kiduttivat ja kiduttavat ihmisiä edelleen, ovat täysin varmoja, ettei kukaan pääse heidän kynsistään elävänä, ja että he itse jäävät vaille mitään rangaistusta. Minun ei siis periaatteessa pitäisi olla tässä kertomassa, mitä olen kokenut”, hän sanoo.

Musa on saanut pakolaisstatuksen toisessa eurooppalaisessa maassa, ja noin vuodesta 2007 hän on sen turvin asunut perheineen Suomessa. Kokonaisvaltaisen turvallisuudentunteen saavuttamiseen maantieteellinen ja byrokraattinen turvapaikka ei kuitenkaan ole vielä riittänyt. Musa kuvailee pakomatkaansa ”kisailuksi” Tšetšenian vallanpitäjien kanssa siitä, ehtisikö hän ajoissa turvaan, ennen kuin he saisivat hänet kiinni. Elämä kotitasavallan ulkopuolella vaikutti myös kaukaiselta ja vieraalta. Oli kuitenkin pakko valita kidutuksen ja henkiin jäämisen välillä.

”Turvassa oleminen” on kuitenkin ollut monin tavoin ristiriitainen kokemus.

”Kuvittelin, että kun vain kerron ihmisoikeusjärjestöille, mitä olen omin silmin aivan äskettäin nähnyt, ne ryhtyvät toimimaan. Reaktio tuntui kuitenkin olevan, että olin vain yksi monista, ja että ihan ok, että ihmisiä kidutetaan ja tapetaan, että niin se vain menee.”

Vankilassa ihmiset revittiin kokonaan irti todellisuudesta, ja vankilan oli määrä muodostaa heidän maailmansa rajat seuraavaksi 10–20 vuodeksi.

”Uskon, että ihminen, jota viedään ammuttavaksi, reagoi samalla tavoin: ’näin tämä menee, vaihtoehtoja ei ole, hoitakaa homma vain äkkiä alta pois’. Samoin, kun päiviä hakataan ja kidutetaan sähköjohdolla ja heitetään seinään, kerrot mielelläsi ihan kaiken, minkä olet vaikka kuinka vaivihkaa kuullut, ja tunnustat tehneesi sen kaiken. Siksi vankilan ulkopuoliseen reaalimaailmaan on täytynyt erikseen mukautua, ja se on kestänyt kauan. Uskon, että ilman perhettäni en olisi siihen pystynyt.”

Suomessa Musa sai myös tietää, että kidutuksen uhrin on mahdollista saada apua Kidutettujen kuntoutuskeskukselta.

”Minulla ei ollut tällaisesta hoidosta mitään käsitystä, mutta opin pian ymmärtämään sitä. Keskuksen ammattilaiset ovat auttaneet minua voimakkaasti. Siellä ei tehty leikkauksia eikä huollettu minun kipeitä ruumiinjäseniäni, mutta he pääsivät minun pääni sisälle. Vieläkään kaikkea sitä sekasotkua ei sieltä vielä ole pois saatu, mutta osittain ainakin”, hän kertoo ja jopa naurahtaa.

Prosessin aikana tuli vastaan myös hetkiä, jolloin lääkäri ei enää kestänyt, vaan purskahti itkuun. Musa ei tätä ihmetellyt, vaikka kokemukset ovatkin hänelle osa tavanomaista arkielämää.

”Silloin kun olimme vankeina, meillä kaikilla oli erittäin paha olla, sillä olimme kuin kanatarhassa. Sielläkin kana yhtäkkiä poimitaan muiden joukosta tapettavaksi. Mutta me hymyilimme aina niille, jotka meitä siellä pitivät. Emme antaneet ymmärtää, että murtuisimme. Kun meitä vietiin pihalle ulkoilemaan, tanssimme perinteistä kansantanssia. Ja aina, kun joku haettiin, jätimme hänelle hyvästit kuin hän olisi menossa kuolemaan. Ja kun hän tulikin takaisin, hänet otettiin vastaan kuin oma veli. Semmoiseen kuntoon meidät siellä saatettiin.”

Musa sanoo aluksi myös kuvitelleensa, että hänen vangitsijansa olisivat ihmisiä, jotka reagoisivat, kun heille näyttäisi, miten kipeää lyöminen tekee. Kävi päinvastoin: kiduttajat löivät vielä kovempaa. Hoidon myötä Musa on ymmärtänyt, että kun ihminen joutuu tällaiseen tilanteeseen, hän taistelee viimeiseen saakka, ja sitten, kun voimat loppuvat, hän vain ajautuu virran mukana.

”Kuntoutuskeskuksen ihmiset todella ovat asiantuntijoita, sillä he selittivät minusta paljon sellaista, jota en aluksi lainkaan ymmärtänyt.”

Vankila sijaitsi kahdenkymmenen minuutin matkan päässä Musan kodista. Kaikki ne, jotka Musan ottivat kiinni ja panivat vankilaan, ja ne, jotka häntä kiduttivat, olivat tšetšeenejä – ”minua ei sormellakaan ole kukaan venäläinen koskenut”. Hän kertoo myös käyneensä ”oikein mukavia keskusteluja” kiduttajiensa kanssa.

”Koeta nyt ymmärtää, he sanoivat, tämä on meidän työtä, ja että oikeasti kaikki on ihan toisin. Mutta että sinun täytyy nyt vain ottaa tämä vastaan, muuten tästä ei päästä mihinkään.

Ennen toiseksi viimeistä oikeuden istuntoani ne, jotka saattoivat minua kopistani oikeuteen, sanoivat, että meillä on vähän semmoinen olo, että saatat ehkä päästä lähtemään täältä, että et sitten kerro, mitä täällä on tapahtunut, kun meillä on vähän semmoinen olo, että et aio kuitenkaan vaieta. Se, että olisin lähtenyt ja sitten vaiennut, ei olisi ollut oikeudenmukaista. Ajattele, jos kaikki keskitysleireillä olleet vaikenisivat. Meillä ei silloin olisi käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.”

Musa korostaa, että toisin kuin useat tiedotusvälineet kertovat, konflikti Tšetšeniassa jatkuu. ”Jos pääsisimme niihin kadyrovilaisten paikkoihin, joissa vankeja pidetään, näkisimme siellä hakattuja ihmisiä. Kiduttaminen jatkuu, suuruusluokka on vain toinen. Vuodesta 2000 vuoteen 2006 tapettiin hyvin paljon väkeä, etenkin nuorisoa. Minunkin ystäväpiiristäni viisi ihmistä on hävinnyt jälkiä jättämättä, eivätkä heidän vanhempansa vieläkään tiedä, mitä pojille on tapahtunut. Sen tähden suomalaisten ei minusta pitäisi kieltää tšetšeeneiltä turvapaikkaa, sillä yksikään tšetšeeni ei huvikseen lähden kotimaastaan pois, jos ei Kadyrovin miehiä oteta lukuun. Sellaisille kuin minä voi siellä kuitenkin tehdä mitä tahansa. Meidät voi tappaa, meidät voi häväistä, meitä voi kiduttaa.”

Toistan Musalle keskustelumme aikana useaan kertaan, että tilanne on minulle äärimmäisen vaikea, sillä en oikeastaan kykene käsittämään, mistä hän puhuu.

”Sen minä ymmärrän oikein hyvin”, hän vastaa.

Silti yritän vielä kerran. Mitä hän tahtoisi Junkkosen elokuvan katsojien maailmasta ja ihmisistä ymmärtävän?

”Se on vaikea kysymys. On hyvin vaikea sanoa yhdellä sanalla, että yrittäkää ajatella näin. Mutta järjestäkää niin, ettei teidän maassanne synny samanlaisia tilanteita. Ketä tahansa ihmistä voi syyttää, mutta on hyvin vaikea osoittaa, että hän on syyllinen. Mutta on sellainen paikka kuin Tšetšenia, jossa kenenkään ei tarvitse todistaa mitään. Kun ihminen joutuu siihen koneistoon, niin hän on syyllinen ja rikollinen. Tahtoisin, että ihmiset tuntisivat jotain itsessään, ja osaisivat arvostaa elämää ja vapautta. Se on tärkeintä, kaikki muu on roskaa. Emme saa antaa mielivallalle tilaa.”

_______________

Elokuva näyttää, mitä Suomi kidutetulle tekee

Dokumentaristi Mervi Junkkosen elokuva Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta sai alkusysäyksensä lehtiuutisesta. Junkkonen luki vuonna 2006 Kalevasta, että Ouluun oli avattu Kidutettujen kuntoutuspalvelut -niminen hoitolaitos. Reaktio oli hämmästys: miten kidutus ja Suomi saattoivat liittyä toisiinsa, mihin tällaista tarvittiin? Samaan aikaan Junkkoselle oli herännyt maailmantuska ja tarve antaa ammattitaitonsa myös muiden ihmisten käyttöön ja välittää merkityksellistä tietoa.

”Mietin Punaista ristiä ja muita vastaavia järjestöjä, mutta artikkelin myötä oivalsin, ettei minun tarvitsekaan lähteä minnekään, sillä ympärilläni eli ihmisiä, jotka voivat itse suoraan kertoa olennaisia asioita.”

Junkkonen lähti vierailulle keskukseen ja tapasi tunnetun psykiatrin Asko Raudan, joka perehdytti hänet asiaan perusteellisesti. Alkoi pitkä ja raskas elokuvaprojekti, jonka vaikeimmaksi haasteeksi osoittautui päähenkilöiden löytäminen.

”Olin ajatellut, että tekisin yhden ihmisen tarinan, jossa seurattaisiin terapiaa ja paranemisprosessia, ja ihminen esiintyisi omilla kasvoillaan. Kukaan ei kuitenkaan ollut tähän valmis, sillä ihmiset pelkäsivät kotimaissaan yhä asuvien sukulaistensa puolesta. Joku saattoi mennä suorastaan paniikkiin siitä pelosta, että hänet yhdistettäisiin elokuvaan.”

Pari vuotta pähkäiltyään Junkkonen ryhtyi pohtimaan vaihtoehtoa, ettei henkilöiden kasvoja näytettäisi kokonaan. Hän kiittää kuvaaja Vesa Taipaleenmäkeä, joka ehdotti lyhyen terävyysalueen osittain sumeita lähikuvia. Syntyi estetiikka, jossa ihminen on voimakkaasti läsnä, mutta katsojan huomio kiinnittyy siihen, mitä hän sanoo, ei siihen, kuka hän on.

Oulun keskuksessa Junkkonen tutustui Kebiin, joka suostui ensimmäiseksi päähenkilöksi. Yhtäkkiä Kebi kuitenkin siirrettiin ilman varoitusta Oulun vastaanottokeskuksesta Ruovedelle, ja hänen hoitonsa jäi kesken. Terapiaistuntojen sijaan filmille tallentui kuvia eksyneestä, ahdistuneesta nuorukaisesta, joka ei uskalla ajatella, mistä on tulossa, eikä ymmärrä, mihin on menossa.

Junkkonen on rakentanut elokuvaan pakahduttavan dramaturgian: kamera seuraa, kun Kebi käy oikeutta häntä vastaan hyökänneitä paikallisia rasisteja vastaan ja voittaa jutun. Helpottuneena hän kertoo, että haluaa jäädä Suomeen juuri siksi, että täällä systeemi toimii ja oikeudenmukaisuus toteutuu. Seuraavassa hetkessä katsojalle esitetään vastaanottokeskuksen valvontakamerafilmi, jossa poliisit raahaavat alusvaatteisillaan olevaa Kebiä ulos. Hänet palautetaan, ja kolme kuukautta myöhemmin Junkkosen yhteys häneen katkeaa.

Olennaista on, että koko muu dokumentti on kuvattu vasta Kebin palauttamisen jälkeen – silloin, kun tekijät jo tietävät, miten mahdottomassa asemassa kidutettu turvapaikanhakija voi Suomessa olla. Kokonaisuus on siksi voimakkaasti jännitteinen: Kebi, Musa ja Serge käyvät läpi selviytymisprosessia, joka on alati kesken ja joka ei mitenkään tunnu kantavan heitä kohti kokonaisvaltaisempaa, vahvempaa minuutta. He piileskelevät omassa elämässään vain fragmentaarisina, hetkellisiä toivonpilkahduksina. Vain miehistä neljäs, chileläinen, 40 vuotta Suomessa asunut Hector on elokuvassa läsnä kokonaisena ja tunnistettavana – mutta ei hänkään ole vuosikymmeniä sitten saanut kidutuskokemuksiinsa hoitoa tai voi niistä koskaan lopullisesti toipua.

Ennen elokuvan ensi-iltaa DocPoint-festivaaleilla Junkkonen antoi STT:lle haastattelun, jossa hän sanoi, että Suomi palauttaa vuosittain kymmeniä kidutettuja turvapaikanhakijoita kotimaahansa ja rikkoo näin allekirjoittamaansa YK:n kidutuksen vastaista sopimusta. Monelle kidutetulle palauttaminen voi merkitä kuolemantuomiota, sillä usein kidutukseen ovat syyllistyneet juuri kotimaan viranomaiset, jotka myös voivat saada tiedon henkilön paluusta.

Maahanmuuttovirasto reagoi Junkkosen väitteeseen välittömästi ja julkaisi tiedotteen, jonka mukaan pelkkä kidutus ei ole peruste oleskeluluvalle. Viraston mukaan kidutuksen uhri voi joissakin tapauksissa saada suojelua ja hoitoa kotimaansa viranomaisilta tai kidutetuksi joutumisen uhka on poistunut.

Tähän taas vastasivat Pakolaisneuvonta ry ja Kidutettujen kuntoutuskeskus, jotka muistuttivat, että ”kidutustraumat aktivoituvat herkemmin olosuhteissa, joissa ne ovat tapahtuneet”. Toipuminen vie vuosia ja edellyttää turvallisia olosuhteita, ja traumatisoituneen uhrin palauttaminen on siksi epäinhimillistä kohtelua. Järjestöjen mukaan Maahanmuuttoviraston tulisi voida osoittaa, tilanne ihmisen kotimaassa on muuttunut niin olennaisesti, ettei kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun uhkaa enää ole.

Järjestöt toteavat myös, että ”Pakolaisneuvonnan lakimiehet ovat vieneet useita tapauksia YK:n kidutuksen vastaiseen komiteaan (CAT) tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT), koska Suomi olisi palauttanut hakijoita, myös kidutuksen uhreja, ihmisoikeuksia loukkaaviin maihin kuten Iraniin tai Kongoon. CAT ja EIT ovat myöntäneet useita käännytyksen täytäntöönpanokieltoja, vaikka Suomen viranomaiset korkeinta hallinto-oikeutta myöten ovat olleet sitä mieltä, että hakija voidaan palauttaa.”

_______________

TV1 esittää elokuvan maanantaina 13.2. kello 21.30. Uusinta 18.2. kello 12.35.

Lue Hanna Nikkasen & Jussi Förbomin kirjoitus Hyväntekeväisyyden taantumuksellisuudesta.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu