big_fimage.jpg

Wenders tanssii elokuvan kanssa

Teksti Tuomas Rantanen

Wim Wendersin Pina on omintakeinen muotokuva saksalaisesta tanssikoreografista Philippine ”Pina” Bauschista (1940–2009). ”Elokuvan voi halutessaan nähdä myös koko tanssitaiteen onnistuneena promootiomateriaalina”, Tuomas Rantanen kirjoittaa.

Myönnän, minulla oli vahvoja ennakkoepäilyksiä Wim Wendersin vuosia tekeillä olleesta 3D-tanssielokuvasta.

Itselleni etenkin Wendersin Paris, Texas (1984) oli aikanaan erityisen tärkeä elokuvakokemus. Vaikuttavina pidin myös elokuvia Berliinin taivaan alla (1987) ja Maailman ääriin (1991) –  tosin kaikkia näistä hieman eri syistä.

Wendersille on tyypillistä omaleimainen elokuvailmaisu, jonka sisällä hän saattaa taivuttaa tarinan draamaa tarkoituksellisen muotopuolisiksi kokonaisuuksiksi. Joskus tuntuu että materiaalia olisi voinut karsia hiukan enemmänkin.

Wendersin Pina on omintakeinen muotokuva saksalaisesta tanssikoreografista Philippine ”Pina” Bauschista (1940–2009).

Tanssijana uransa aloittanut Bausch siirtyi 1972 Wuppertalin oopperan baletin johtajaksi. Ryhmän nimeksi vakiintui sittemmin Tanztheater Pina Bausch. Bausch johti sitä kuolemaansa asti.

Bausch tuli ryhmänsä  kanssa tuli kuuluisaksi eri taiteenaloja yhdistävistä töistään. Hän myös näkyi esimerkiksi Federico Fellinin Fellinin elokuvassa Laiva (1983) ja Pedro Almodóvarin elokuvassa Puhu hänelle (2002).

Wendersin elokuvan lisähaasteeksi muodostui se, että Bausch menehtyi syöpään projektin kuluessa.

Ajatus 3D-formaattiin tehdystä dokumentista kuulosti huolestuttavasti siltä, että mestariohjaaja hakee uutta kulmaa tekemiselle nimenomaan teknologian kautta. Usein tällaiset kehityshankkeet ovat tuomittuja epäonnistumaan artistisessa mielessä.

Onneksi olin täysin väärässä.

Jo Pinan netistä ladattava mainostraileri on häkellyttävän hieno, ehkä hienoin koskaan näkemäni. Hypnoottinen taustamusiikki, räjähtävä liike ja äärimmäisen tarkasti tehdyt leikkaukset jyrkän puhutteleviin tanssikohtauksiin kulkevat kuin juna.

Itse elokuvassakaan rytmin intensiteetti ei putoa matkalla kertaakaan. Silti siihen mahtuu paljon puhettakin.

Pina ei ole henkilö- vaan taiteilijakuva. Siinä kuolleen taiteilijan työt ja kollegoiden kertomukset avaavat katsojalle kiinnostavan kurkistusaukon oman alansa unohtumattoman tekijän ja hänen ryhmänsä töihin ja työtapaan. Elokuva myös havainnollistaa yleensä tanssin ilmaisukieltä.

Viime vuosina on elokuva-alalla panostettu paljon 3D-tekniikan kehittämiseen. Epäilemättä tuotantopiireissä uusi tekniikka halutaan nähdä teatterilevityksen kilpailuvalttina suhteessa muihin elokuvien laillisiiin ja laittomiin levityskanaviin.

Elokuvataiteen kannalta huomion kiinnittäminen kuvaus- ja esitysteknologiaan ei todellakaan takaa edistystä. Elokuvan ja pääsääntöisesti kaiken taiteen – kenties lähinnä joitakin performanssin erityismuotoja lukuun ottamatta – kokeminen perustuu tekijöiden ja yleisön hiljaiseen sopimukseen siitä, että teos ei vain pyri jäljentämään todellisuutta, vaan se nimenomaan tarjoaa todellisuudesta jonkun puhuttelevaksi tarkoitetun muunnelman tai tulkinnan.

3D-elokuva on kuin fotorealismi maalaustaiteessa. Ne ovat molemmat parhaimmillaan kelpo ilmaisumuotoja, mutta erityisen haasteellisia juuri siksi, että katsoja helposti ajautuu miettimään niiden onnistuneisuutta enemmän jäljennöksen teknisen tarkkuuden kuin tulkinnallisen merkityksen kautta. Metsä katoaa puiden siimekseen.

Wendersin Pina on ensimmäinen kerta, kun itse koen 3D-tekniikalla olevan mitään taiteellista annettavaa elokuvalle. Pinassa juuri 3D-tekniikan hyödyntäminen tuo kuin tuokin etenkin ulkokuvien tilallisuuteen jotain aivan uutta. Wendersin 3D-kamerakulman kautta esimerkiksi Wuppertalin kaupungin erikoinen ilmarata,  ylösalain kulkevaa metroa muistuttava schwebebahn, tuottaa kaupunkiavaruudesta jotakin  hämärän ”ei-todellista” todellisuutta.

Tekniikan korostuminen ei silti nytkään ole aivan ongelmatonta. Pinassa korostuu myös äärimmäisen viimeistelyn tuottaman kliinisyyden ja jopa hifistelyn maku. Jokaisessa kuvassa on pyritty esteettiseen täydellisyyteen. Tämä on jossain perimmäisessä mielessä ristiriidassa juuri tanssin fyysisyyden ja inhimillisen kehollisuuden kansa. Ihminen ja todellinen liike eivät ole niin virheettömiä kuin millaisena Wenders ne onnistuu kuvaamaan.

Pina on teoksena ensi sijassa elokuva vaikka toki se kertoo tanssista ja sen tekemisestä. Wendersin eduksi on silti sanottava että elokuva onnistuu myös synnyttämään suurta halua saada nähdä fragmentteina vilahtavat tanssiesityksen myös oikeina kokonaisuuksina.

Elokuvan voi halutessaan nähdä myös koko tanssitaiteen onnistuneena promootiomateriaalina.

Pina on epäilemättä elokuvasyksyn tärkeimpiä teoksia. Itse jäin lopputekstien ajaksi vaikuttuneena odottamaan, että elokuva sittenkin vielä jatkuisi vaikka vain ihan pienelläkin encorella. Tai alkaisi kokonaan uudelleen alusta.

Wim Wenders: Pina 3D. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu