big_fimage.jpg

Wayne Coyne pomppi Pitkän kuuman kesän hidalgoksi

Teksti Timo Harjuniemi

Tänä kesänä ensimmäistä kertaa järjestetty Pitkä kuuma kesä -festivaali jakaantui musiikillisesti kahtia: jos lauantai kuului Social Distortionin kaltaisille punkjyrille, oli sunnuntai omistettu The Flaming Lipsin lämpimälle saturockille ja nykymusiikin marginaaleissa hengittäville artisteille.

Wayne Coyne taitaa olla sanansa mittainen mies. Poppsykedelian mestarisryhmän The Flaming Lipsin kähärätukkainen johtohahmo lupasi yhtyeen Helsingin-keikasta audiovisuaalista spektaakkelia. Povaus osoittautui paikkansapitäväksi.

Ennen keikan musiikillisen anniskelun aloitusta Coyne on jo ehtinyt paaluttaa paikkansa festivaalin valtiaana. Coynen viehtymys happoiseen, surrealistiseen karnevalismiin on nimittäin ehtinyt jo ilmetä miehen pukeutuessa isoon, läpikuultavaan kumipalloon ja lainehtiessa sillä festivaaliyleisön käsien yllä. Aika messiaanista. Sitten yhtyeen vuoden 1999 klassikkolevyn The Soft Bulletinin musertavan kaunis avausraita Race for the Prize posauttaa paitsi konsertin käyntiin myös hymyn Suvilahden huulille. Jostain ilmestyy hulvaton määrä ilmapalloja, ja paperisilppu värittää hikisen sunnuntai-illan karkin väriseksi. Lavalla tanssii lauma teletappeja.

Edes ennakkoporinaa aiheuttaneen lasershow’n peruuntuminen ei laimenna The Flaming Lipsin magiaa. Aivan parin vuoden takaisen Ruisrock-esiintymisen intensiteettiä yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin ikiliikkuja ei kenties saavuttanut, mutta vähänpä tuo häiritsee, kun yhtye hellii auringossa marinoituvaa Helsinkiä Fight Testin, Yoshimi Battles the Pink Robotsin ja Do You Realizen?? kaltaisilla kappaleilla, joiden paikka popkaanonissa on kyseenalaistamaton.

The Flaming Lipsin ohelle Pitkän kuuman kesän sunnuntaipäivän onnistujiin voi laskea skotlantilaisen Mogwain. Levyillä Mogwai on kenties menettänyt osan relevanssistaan: ovathan glasgowlaiset keskittyneet – konseptinsa eteenpäin viennin sijasta – viime vuodet lähinnä sinfonisen, dramaattisesti kaareutuvan ja viipyilevän taiderockinsa yksityiskohtien syynäämiseen.

Elävänä Mogwai on yhä poikaa. Yhtyeen soitto oli yhtä lailla rujoa, tiivistä ja tarpeettomasta riisuttua kuin keskimääräisiltä skotlantilaisilta jalkapallofaneilta näyttävien soittajien staattinen lavapreesens. Paikoin julmetun kovaa soittava Mogwai on parhaimmillaan silkkaa ääniterapiaa.

Ai että sana mashup ei sano mitään? No, ei se mitään, sillä pittsburglainen Girl Talk (maallisemmin Gregg Gillis) osoitti, että tämän genren ytimeen näkee vähän kauempaakin. Innokkaimmat remuajat kanssaan lavalle juhlimaan kutsunut Gillis konstruoi musiikkimontaasinsa useista lyhykäisistä sämpleistä, jotka toisiinsa sotkettuna muodostavatkin melkoisen virikekimpun uutta ärsykettä alati janoavalle yleisölle.

Paikoin Girl Talkia on kuitenkin vaikea erottaa epileptisestä dj:stä, joka tuuttaa yhteen putkeen Metallicaa, Kelly Clarksonia ja Jay Z:tä. Jotain postmodernia tässä likipitäen rienaavan pinnallisessa Girl Talkissa yhtä kaikki on. Gillis ei suostu ankkuroitumaan mihinkään,vaan rienaa, hyväksikäyttää ja pihistää mitä hyvänsä juuri silloin, kun sattuu huvittamaan.

Kanadalaisen electrokaksikon Crystal Castlesin vuoden takainen keikka Flow-festivaalilla Helsingissä alkoi puoli tuntia myöhässä ja sujui kaikin puolin kangerrellen. Esiintyjät aloittivat tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti musiikki on pysynyt sotkuisena.

Visusti mustan huppunsa takana pysytellyt Ethan Kath on luonut yhtyeelle ajanmukaisen rosoisen äänimaailman, joka rakentuu vahvasti retrohenkisen konsolipelisoundin varaan. Crystal Castlesin lopulta melko yksiulotteinen tanssimusiikki on paikoin mielenkiintoista, mutta laulaja Alice Glassin provokatiivisen kakofoninen ärjyntä ei istu biittien ylle.

Pitkä kuuma kesä -festivaalia on syytä tervehtiä ilolla. Suvilahden alue taipui kaksilavaisen tapahtuman käyttöön koreasti. Lavojen lyhyttä väliä oli ilo taittaa, eikä elokuisin saman alueen kansoittavaa Flow-festivaalia silloin tällöin riivaava ahtaan paikan kammo päässyt kiusaamaan.

Fiksusti rakennettu aikataulu kertoo järjestäjien hyvästä pelisilmästä. Kun lauantain ja sunnuntain musiikilliset painotukset poikkesivat toisistaan näinkin selvästi, selvisi vieras todennäköisemmin yhden päivän lipulla kuin suomalaisfestarilla keskimäärin.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu