big_fimage.jpg

”Verrattain lievää väkivaltaa”

Teksti Fifi & Anna Kontula

Itä-Suomen hovioikeus on alentanut 15-vuotiaan tytön raiskanneen suonenjokelaisen poliisimiehen raiskaustuomiota. Oikeus perusteli ehdottoman tuomion muuttamista ehdolliseksi ja korvaussumman alentamista sillä, että käytetty väkivalta oli verrattain lievää ja uhri oli jo täyttänyt 15. Toimituksen mielestä päätös on käsittämätön. Siksi lähetimme kaikille Itä-Suomen hovioikeuden jäsenille Anna Kontulan pamfletin Tästä äiti varoitti. Julkaisemme nyt lyhennelmän pamflettitekstistä, joka käsittelee seksuaalista väkivaltaa.

Alla julkaistava essee on lyhennelmä Anna Kontulan pamfletin Tästä äiti varoitti luvusta Lievä raiskaus, joka herätti alkukesästä kohua kuvauksellaan raiskauksesta, jonka tekijä on tunnettu poliitikko. Teksti on yhdistelty useiden eri naisten kertomuksista. Kaikki siinä on totta, osa jonkun tarinaa, mutta yhden kirjoittajan kokemuksiin teksti ei palaudu.

Miksi lähdin hänen mukaansa? Ehkä olin ihastunut, mieheen, hänen asemaansa, hetkeen tai itse ihastumiseen. Ehkä minulla vain oli tylsää.

Seksi oli sellaista kuin saattoi odottaakin, peruskivaa lakanoissa peuhaamista. On aina erityisellä tavalla palkitsevaa ottaa suihin mieheltä, jolla on siihen mahdollisuus ilmeisen harvoin. Hän oli klitoriksen kanssa taitamaton, mutta muuten huomaavainen ja liikuttavan innostunut.

Jossain kohtaa viritys kuitenkin särkyi neuvotteluihin turvaseksistä. Minä tietysti edellytin sitä (tässä vaiheessa en kuitenkaan vielä erityisen ärtyisästi, sillä tilanne ei ollut ainutkertainen enkä halunnut pilata tunnelmaa). Mies poti pahaa kondomikammoa. Hän tuskitteli, ettei mitenkään voinut saada orgasmia sen kanssa.

Ehdotin kompromissina runkkausta, riisuin kumin ja puristin penikselle liukuvoidehelmen. Elin oli keskivertoa pienempi, mutta myös kovempi – muistan miettineeni iltapäivälehtien tuulettamaa Viagra-ilmiötä, sillä tiesin, että lääkkeen yhdistäminen alkoholiin saattoi johtaa laukeamisvaikeuksiin. Mies paloi käsissäni. Hän tökki ilmaa, reisiäni ja lakanoita ja vakuutti olevansa aivan terve. Hän huohotti ja rukoili korvaani lupaa tulla sisään, ja minä kielsin, yhä uudestaan.

Lopulta lopetin hyväilyn. Aloin hermostua mankumiseen ja miettiä kotiin lähtöä. Pidin kumppanistani koko ajan vähemmän. Ei tullut mieleenkään tehdä asiassa poikkeusta, ja niinpä ilmoitin tämän riittävän tältä erää, hyvää illan jatkoa.

Yhtäkkiä hän oli kaatanut minut ja tullut sisääni. Koetin kierähtää irti ja hätäännyin, kun tajusin miehen ruumiinpainon estävän liikkumiseni. Tilanne oli vieraudessaan absurdi; tätä en ollut osannut odottaa eikä minulla ollut tähän valmista toimintamallia. Hetken paniikkipyristelyn jälkeen onnistuin lopulta luiskahtamaan hänen altaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut.

Me 1970-luvulla syntyneet osuimme seksivalistususkon huippuvuosiin. Teini-iässä tiesimme lisääntymisbiologiasta enemmän kuin esiäitimme koskaan, me olimme seksin konkareita jo ennen ensimmäistä suudelmaa. Terveystiedon tunnilla Raisa Cacciatore marssi luokkaan tekopeniksen, -vaginan ja kondomipinon kanssa. Opimme, että seksi on hieno asia ja itsetyydytys terveellistä. Saimme tietää, että lyhytaikaisissa suhteissa on viisasta käyttää kondomia, sillä muut ehkäisymenetelmät eivät suojaa sukupuolitaudeilta.

Koulussa meille myös painotettiin naisen oikeutta asettaa rajansa, että mihinkään sellaiseen ei pitäisi suostua, joka tuntuu pahalta. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, mitä sitten tehdään, kun kumppani ei kuuntelekaan kieltoani. Ei opettaja myöskään maininnut, että tosiasialliset mahdollisuudet hakea loukkauksista jälkikäteen hyvitystä ovat äärimmäisen heikot. Loppupeleissä minua suojaavat vain yleiset käytösnormit ja oma intuitio.

Keräsin vaatteet ja lähdin, hengästyneen miehen sen kummemmin estelemättä. Hän ei ollut aggressiivinen. Ei hän mitenkään erityisesti halunnut minua vahingoittaa, ottipahan vain sen, minkä katsoi itselleen kuuluvan. Olin hänelle oikkuileva lapsi, jota aikuisen on toisinaan pakotettava, fyysisestikin. Hän ei aivan ilmeisesti edes ymmärtänyt, mistä sillä tavalla hermostuin. Ei pahoitellut tai pyytänyt anteeksi.

Taksissa mietin, mitä nyt pitäisi tehdä. Voisinko tehdä rikosilmoituksen? Juttu vuotaisi varmasti lehtiin. Minua epäiltäisiin tunnetun poliitikon mustamaalauksesta. Löytäisin itseni selittelemästä toimittajille, mitä tein vieraan miehen hotellihuoneessa keskellä yötä. Puolueessa kukaan ei sanoisi sitä suoraan, mutta yleisesti oltaisiin sitä mieltä, että tuollaiset hutsut joutuvat aina lopulta vaikeuksiin ja vahingoittavat sotkuillaan yhteistä asiaa.

Sitten tulisi oikeuden vapauttava päätös, sillä vaikka yhdyntä kyettäisiin todistamaan, sen vastentahtoisuutta ei. Päätin mennä nukkumaan ja unohtaa koko asian. Paska säkä, mutta tekevälle sattuu. Olisi tässä voinut huonomminkin käydä.

Myöhemmin yöllä muutin mieleni. Olin miehelle vihainen enkä kestänyt ajatella itseäni siinä raiskattujen enemmistössä, joka ei koskaan päädy rikostilastoihin. Minun kuului tehdä ilmoitus, sillä niin järjestelmä toimii. Niin feministit tekevät.

Terveyskeskuksessa itkinkin sitten vähän. Makasin alasti ja auki gynekologin pöydällä, lääkäri naksi häpykarvojani näyteputkeen ja poliisit koettivat häveliäästi katsella muualle. Kirkkaat loisteputket valaisivat armottomasti tilanteen surkeutta. (Ainoa positiivinen asia oli, että raiskaajani joutuisi alistumaan samaan.)

Suomessa raiskauksista tehdään vuosittain kuutisensataa ilmoitusta, vaikka pelkästään aikuisia naisia arvioidaan raiskattavan 15 000 vuosittain. Vain viidennes poliisin tietoon tulleista tapauksista päätyy oikeuteen saakka: osassa tekijä jää selvittämättä, syyttäjät epäilevät näytön riittävyyttä tai asianomistajat vetävät jutun pois.

Pikaisella laskutoimituksella voidaan siis arvioida, että noin kahdeksassa tapauksessa tuhannesta raiskaaja joutuu teostaan syytetyksi – ja tässä luvussa ei ole mukana raiskauksia, joissa uhrina on lapsi tai mies. Näin siis maassa, jossa seksuaalinen koskemattomuus on toteutunut paremmin kuin ehkä missään muualla…

Tiedetään, että seuraamuksien alhainen todennäköisyys ainakin jossain määrin lisää raiskauksia. Seksipalveluja myyviin naisiin kohdistuva väkivalta on monissa maissa yleistä yksinkertaisesti siksi, ettei asiaa pidetä ongelmana. Esimerkiksi Kambodzhassa yli 95 prosenttia prostituoiduista on raiskattu viimeisen vuoden kuluessa. Suomessa taas uhriksi joutuu yleensä ulkomaalainen prostituoitu, sillä käännytyksen tai karkotuksen pelossa hän ei voi hakea apua. Tämän tietävät myös väkivaltaiset asiakkaat. Ja kun kiinnijäämisriski on riittävän alhainen, edes kaltaiseni valkoinen keskiluokkainen nainen ei ole turvassa, ei edes maineellaan elävän poliitikon seurassa.

Raiskauksia on lain mukaan kolmen asteisia: törkeä raiskaus, raiskaus ja sukupuoliyhteyteen pakottaminen. Näistä viimeinen on siis hieman vähemmän kuin raiskaus ja alun perin sen nimikkeeksi suunniteltiinkin ”lievää raiskausta”. Vaikka varmaa tietoa ei ole kellään, arvellaan, että sukupuoliyhteyteen pakottamisen tunnusmerkit täyttäviä raiskauksia tehdään huomattavasti muita enemmän. Nämä ovat juuri niitä raiskauksia, joissa rikos täyttyy lain kirjaimessa muttei ihmisten mielissä.

Toisin kuin oikeat raiskaukset, sukupuoliyhteyteen pakottaminen on asianomistajarikos. Se tarkoittaa, että jos en nimenomaisesti vaadi, syytettä ei nosteta, vaikka poliisin esitutkinta osoittaisi rikoksen tapahtuneeksi. Jotta pakottaminen täyttäisi edes tavallisen raiskauksen kriteerit, on siihen yleensä liityttävä (todistettavasti) fyysistä väkivaltaa.

Kun oikeusperiaatteemme luotiin, ei seksuaalisen häirinnän käsitettä edes tunnettu ja raiskaus oli kajoamista toisen miehen omaisuuteen. Seksuaalirikoksen todistamiseen länsimaisen oikeuskäytännön mukaisesti liittyy siksi ylivoimaisia haasteita. Useimmiten rikos tapahtuu yksityisessä tilassa, tuttavien kesken ja väkivallan merkkejä jättämättä. Seksissä väkivallan ja hyväilyn välinen ero määrittyy vapaaehtoisuuden kautta, eikä hyväksyttävää ja tuomittavaa tekoa voi yksiselitteisesti kirjata lakiin. Lisäksi suomalaisessa seksuaalikulttuurissa suostumus ilmaistaan usein sanattomasti, mikä vaikeuttaa entisestään rikoksen tunnistamista muihin rikoksiin soveltuvilla kriteereillä.

Suurimmassa osassa tilastoja ja lähes kaikessa keskustelussa raiskaus on yhtä kuin tunkeutuminen peniksellä vaginaan naisen vastustelusta välittämättä. Me siis puhumme raiskauksesta ensisijaisesti vaginayhdyntänä, vaikka tiedossa on runsaasti tapauksia, joissa ruumiin raja ylitetään esimerkiksi suun tai peräaukon kautta. Paradigma demonisoi toisen sukupuolen ja samalla uusintaa yhdyntäkeskeistä seksikäsitystä, vaikka raiskata voi vaikka tuorekurkulla. Siitä myös vedetään implisiittisesti johtopäätös, että raiskausta lievemmässä häirinnässäkin mies on tekijä ja nainen uhri.

Joitakin viikkoja myöhemmin poliisi soitti ja pyysi kuulemaan tutkinnan tuloksia. Hän arveli, että oikea rikosnimike oli sukupuoliyhteyteen pakottaminen. Voisi sitä raiskauksenakin koittaa eteenpäin, mutta todennäköisesti tunnusmerkit eivät täyttyisi. Kummassakin vaihtoehdossa sanojeni tueksi oli mahdotonta kerätä pätevää näyttöä: kukaan ei ollut nähnyt tapausta, eikä minussa näkynyt sellaisia väkivallan merkkejä, jotka eivät menisi vähän rajumman panon piikkiin. Oikeusprosessi ei todennäköisesti päättyisi hyvin, ja kun kyse on julkisuuden ihmisistä, seuraukset voivat olla arvaamattomia… Tämä olisi ehkä syytä jättää tähän, vai mitä itse ajattelin?

Kaikki ovat varmaankin yhtä mieltä, että seksuaalista väkivaltaa esiintyy ja että toisen seksuaalisen koskemattomuuden loukkaaminen on väärin. Silti laki ei toimi. Mikäli raiskaus päätyy oikeusjärjestelmän rattaisiin tai ylipäätään julkisuuteen, raiskaaja saattaa joutua kärsimään, mutta uhria rangaistaan varmasti. Seksiin liittyvän stigman vuoksi sosiaaliset kustannukset jutun esille nostamisesta ovat seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneelle kohtuuttomat.

Ilmoitin, etten vaadi syytteen nostamista. Juttu päättyi siihen ja esitutkintamateriaali julistettiin salaiseksi.

Unohtaminen oli yksinäistä, sillä sellaisesta ei voi puhua. Miten kerrot, kuinka mielesi pyrkii irti ruumiista, jonka kautta sitä oli satutettu? Suojaton ruumis, josta oli tullut jonkun toisen. Olin harrastanut huonoa ja hyvää, ikävää ja taivaallista seksiä, mutta tämä kerta poikkesi niistä kaikista tavalla, jonka kuvailemiseen minulla ei ollut sanoja.

Alkuun ajattelin, ettei tässä mitään hätää. Ei raiskaus – ainakaan tällainen lievä raiskaus – ollut lainkaan niin traumaattinen kuin väitettiin. Vasta neljäntenä päivänä huomasin olleeni väärässä, kun tuntematon mies katsoi minua ratikassa. Normaalisti olisin imenyt ihailun ja tallettanut sen iloksi silmiini. Nyt en. Miehen katse löi minut kasaan ja painoi omani lattiaan. Vapisin kotiin saakka.

Hiljalleen elämä kuitenkin palautui uomiinsa, vanhaan tapaan toimittelin tuttuja askareita, ripustauduin pieneen arkeen. Toistelin itselleni, että jaksa vielä vähän, kohta alkaa helpottaa. Ja niinhän siinä lopulta kävikin.

Tuli sekin päivä, että mies katsoi minua ratikassa ja minä hymyilin hänelle säteilevästi.

Anna Kontula: Tästä äiti varoitti. Like / Into Kustannus 2009. 103 sivua.

Lue myös Johanna Nykoppin juttu Seksipuhetta tyttäriltä äideille.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu