big_fimage.jpg

Sukulaisissa Uralilla

Teksti Inna Perheentupa

Udmurtit ottavat suomalaisvieraan vastaan kuin kauan kateissa olleen perheenjäsenen. Ja kielisukulaisiahan me olemme, joskin etäisiä. Uralin kupeessa asuu kansa, joka kaupunkilaistuu mutta ei venäläisty, ja jonka elämässä tarut ja luonto ovat väkevästi läsnä.

Joku tarraa olkapäästäni, kun olen poistumassa venäläisravintolasta. Ollaan Izhevskissä, Venäjän federaatiossa, Uralin länsipuolella.

Iäkkäämpi nainen hymyilee minulle tuttavallisesti. Leveä hymy vapauttaa näkösälle kullalla korjatun hammasrivistön. Sitten, selittelemättä sen kummempia, kultahampainen ja hopeahiuksinen nainen heittäytyy kaulaani. Asusta ja vienosta pesuaineen hajusta päätellen hän on ruokapaikan siivooja.

”Upeata tavata sukulaisia”, nainen hihkaisee korvaani venäjäksi.

Vastaan halaukseen ujosti. Oikeastaan rutistus tuntuu aika kotoisalta. Vähät siitä, etten ole koskaan edes tavannut koko tyyppiä.

Suomalaisten ja udmurttien sukulaisuus perustuu kieleen. Suomen ja udmurtin keskeinen sanasto ja kielioppi ovat yhteistä alkuperää. Kielisukulaisuus on silti kaukaista: suomalaisena udmurtin kielestä ei ymmärrä juuri mitään. Silti udmurttien vieraalle osoittama välitön lämpö saa vakuuttumaan siitä, että side välillämme on erityinen. Suomalaista kohdellaan udmurttikodeissa ja juhlissa kuin kunniavierasta.

Udmurtit elävät Izhevskissä, Udmurtian pääkaupungissa, vähemmistönä venäläisten keskuudessa. Helsingin kokoisen kaupungin ilme on moninainen: kaupunkiin rakennetaan jo toista moskeijaa, sillä tataarejakin on Izhevskissä paljon.

Vaikka yhä useampi udmurtti asuu kaupungissa, on kaupunkilaisudmurtti jossain määrin paradoksi – niin voimakkaasti luonto, ja sen kanssa harmoniassa eläminen on aina kuulunut udmurttikulttuuriin. Jo udmurtin kieli paljastaa luonnon keskeisen aseman: esimerkiksi eri lintujen laululle on omat verbinsä.

Perinteinen udmurttikulttuuri elää voimallisimmin kylissä, joista nuoriso on kuitenkin pikkuhiljaa siirtynyt kaupunkiin.

”Luonto on udmurteille ideaali ja harmonia. Ne ihmiset, jotka eivät konkreettisesti elä maalla, voivat tuntea sen jopa vahvemmin”, Juri Vozisov vakuuttaa.

Julia Orlova selaa cd-kasaansa samalla kun Vozisov kokoaa vesipiipun osia.

Aurinko taittuu izhevskiläiskerrostalon ikkunasta sisään. Ollaan Orlovan ja tämän isän taiteilija Sergei Orlovin työhuoneella. Orlova valitsee PJ Harveyn levyn ja heittäytyy sohvalle.

”Tapaamme vähintään kerran kuussa täällä, polttelemme vesipiippua ja kuuntelemme hyvää musiikkia.”

Olisi helppo ajatella Orlova ja Vozisov keneksi tahansa Izhevskin venäläisistä, puhuvathan he keskenään venäjää. Kun epähuomiossa viittaa heihin venäläisinä, russkii, muuten säyseä Vozisov säpsähtää ja korjaa heti:

”Olemme Venäjän asukkaita, muttemme venäläisiä. Me udmurtit olemme enemmän niin kuin te suomalaiset. Rauhallisia ja hitaasti avautuvia.”

Vozisov ja Orlova määrittelevät itsensä kolmannen polven udmurtiksi. Se tarkoittaa, että he ovat kaupunkilaisia, eivätkä puhu udmurttia, mutta ovat korostetun ylpeitä taustastaan. Vozisov on valmistunut yliopistosta pääaineena etnologiaa. Häntä kiinnostavat erityisesti suomensukuisten kansojen sadut. Hän tuntee myös hyvin Kalevalansa. Orlova opettaa yliopiston kuvataiteen laitoksella. Udmurttitausta on helppo aistia hänen maalauksistaan, joissa satujen tarusto, luonto ja eläimet ovat läsnä.

”Maaseudulla ei ole minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja”, Vozisov sanoo vakavana.

Natalia Mihailova keittää opiskelija-asuntolan huoneessa teetä ja tarjoaa vieraalle äidin maalta lähettämiä perunapiirakoita. Hän on viimeisen vuoden opiskelija Udmurtian valtion yliopiston udmurtinkielisen journalismin linjalla. Mihailova viettää viikot kaupungissa ja matkustaa viikonlopuiksi vanhempien luo kotikylään muutaman kymmenen kilometrin päähän Izhevskistä.

”Puhuin vanhempien kanssa lapsena venäjää. He halusivat, että oppisin yhden kielen hyvin”, Mihailova kertoo.

”Sukulaiset sen sijaan halusivat keskustella udmurtiksi. Ujostelin kuitenkin puhua äidinkieltäni. Vasta myöhemmin tajusin, että ujostelemalla en saavuta mitään.”

Kouluikäisenä Mihailova päätti, että työskentelisi aikuisena udmurtin kielellä ja opetteli kieliopin.

”Tarvitaan udmurtin kielistä lasten ohjelmaa, jotta lapset osallistuisivat ja puhuisivat udmurttia. Haluan perustaa järjestön, joka rohkaisee lapsia puhumaan ja kirjoittamaan udmurtin kielellä.”

Omien kokemustensa perusteella Mihailova tietää, ettei puhuminen saa olla pakollista. Se aiheuttaa helposti vastareaktion.

”On tärkeintä, että lapsilla itsellään on halu oppia. Tarvitaan enemmän luontevia tapaamisia, joissa on helppo puhua udmurttia. Ja tietysti tarvitaan rahaa.”

Mihailova tapaa muita udmurtteja esimerkiksi udmurttidiskoissa, joita järjestetään Izhevskissä parin kuukauden välein. Udmurtin kielen rooli on kasvanut Mihailovan elämässä yhä merkittävämmäksi.

”Ennen ajattelin venäjäksi. Nyt huomaan kuitenkin puhumisen lisäksi myös miettiväni udmurtiksi.”

Lue lisää Udmurtiasta Voiman numerosta 5/2009, joka ilmestyy kuun vaihteessa.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu