big_fimage.jpg

Seinällä luki ”Kuolema tšetšeeneille”

Teksti Oksana Tšelyševa

Eurooppa ei ole turvallinen kaikille. Uusnatsien hyökkäykset ajoivat tšetšeeniperheen Puolasta Suomeen, mutta nyt täältäkin on lähdettävä. Vain tuhkapilvi viivyttää käännytystä. Oksana Tšelyševa kirjoittaa Ruslanin, Petimatin ja lasten pitkästä pakomatkasta ja Puolassa nousevasta muukalaisvihasta.

Ruslan Suleimanov syntyi Duba-Yurtin tšetšeenikylässä. Vuoden 1994 lopussa, kun hän meni naimisiin, Tšetšenian ensimmäisen sodan alku oli vain kuukauden päässä. Ruslan oli 22-vuotias, hänen vaimonsa Petimat 18.

Kysyn Ruslanilta, joutuiko hän valitsemaan sodassa puolensa. Hän kohauttaa olkapäitään.

”Olimme silloin yksimielisiä. Jokainen Tšetšeniassa syntynyt mies taisteli.”

Toinen sota alkoi vuonna 1999. Silloin perhe asui Groznyissä. Ruslanilla ja Petimatilla oli kolme lasta: pojat, Alaudi ja Abubakar olivat syntyneet 1995 ja 1997, Baret-tytär saman vuoden huhtikuussa.

Groznyin pommitukset olivat rajuja. Venäjän armeijan johto ei halunnut toistaa vuoden 1994 virhettä, kun venäläistankit ajettiin ansoihin Groznyin kaduilla. Omia sotilaitaan säästääkseen armeija päätti tuhota Groznyin kokonaan ilmasta käsin: ketään ei säästettäisi, ei venäläisiä asukkaita sen enempää kuin tšetšeenejäkään.

Pariskunta lähetti pojat vuorille isoäidin hoiviin. Vuoden 1999 lopussa myös Petimat, Ruslan ja pieni Baret jättivät Groznyin. Pommitus teki lähdöstä vaarallisen: Ruslan haavoittui olkapäähän. Seuraavassa kuussa liittovaltion joukot ottivat kaupungin haltuunsa.

Kahden vuoden kiertolaiselämän jälkeen turva löytyi lopulta Pohjois-Tšetšeniasta, sodalta säästyneeltä seudulta. Perheeseen oli syntynyt vielä kaksi lasta, Makka ja Avkhan. Ruslan joutui piileskelemään, vaikka ei kuulunutkaan kapinallisiin: hänen tiedettiin tarjonneen suojaa haavoittuneelle taistelijalle.

”En viettänyt enempää kuin kolme yötä kerrallaan samassa paikassa. Monesti olin vähällä jäädä kiinni. Jotenkin vaistosin kuitenkin vaaran ja onnistuin pakenemaan ennen ratsiaa.” Ruslanin piileskely jatkui vuoteen 2006 asti.

Perhe kasvoi keskellä sodan repimää maata: vuonna 2004 Petimat synnytti kuudennen lapsensa, Saydashin.

”Olin huolissani lapsistani, etenkin pojista”, Ruslan sanoo. ”He kasvoivat. Yritin pelastaa heidät väkivallalta ja puolen valitsemisen pakolta. Tšetšeniassa oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko liityt kapinallisiin tai, vielä pahempaa, Kadyrovin joukkoihin.” Ruslan ei enää nähnyt sodassa merkkejä oikeutetusta ja ylväästä itsenäisyystaistelusta.

Petimat lähti lasten kanssa Puolaan vuonna 2005. Ruslan liittyi joukkoon seuraavana vuonna. Perhe asui Bialystokissa, entiseen Iga-hotelliin perustetussa vastaanottokeskuksessa. Se tuntui onnenpotkulta, sillä keskusta pidettiin parhaana Puolan 18 vastaavasta majoituskeskuksesta. Paikka oli remontoitu eikä tuhohyönteisistä ollut pulmia. Asukkaiden käyttöön hankittiin keittiövälineitä. Henkilökunta oli kohteliasta, ja se oli Ruslanista tärkeintä. Ruoka oli toki kehnoa ja elämä köyhää – yksinäiset aikuiset saivat 18 euroa kuussa, lapsiperheet 80 euroa lasta kohti – mutta ainakin lapset olivat turvassa. Ruslan oli valmis etsimään mitä tahansa töitä pitääkseen perheen leivässä.

Noihin aikoihin Petimat alkoi osoittaa merkkejä mielenterveysongelmista. Vuosien henkiinjäämistaistelu oli jättänyt jälkensä. Petimat kääntyi sisäänpäin ja tuijotti pitkiä aikoja seinää reagoimatta mihinkään. Ruslan pyysi apua vastaanottokeskuksen lääkäreiltä.

”Lääkintähuone oli puhdas ja kaapit täynnä lääkepurkkeja. Saimme kuitenkin aina samoja pillereitä, oli vaiva sitten mikä tahansa. He eivät juuri koskaan avanneet kaappeja.

Ruslan muistaa ensimmäisen kerran, kun ikkunoista lensi sisään kiviä. Paikalliset nuoret hyökkäilivät pian säännöllisesti vastaanottokeskukseen.

”Soitimme poliisille. He käskivät meitä palaamaan sinne, mistä tulimmekin, tai ratkomaan pulmamme itse.” Ruslan virnistää. ”Jos olisimme puolustautuneet, meidät olisi heti pidätetty ilman tutkintaa. Me olimme erilaisia kuin puolalaiset, ja poliisit kohtelivat meitä alempina olentoina.”

Vuosi sitten perhe löysi ystävien avulla vuokra-asunnon Bialystokista. Lapset menivät kouluun. Koulumatkan varrella lapsia tervehtivät graffitit: ”Kuolema tšetšeeneille”, ”Puola puolalaisille”. Iskulauseiden vierestä löytyi sekä hakaristejä että anarkistimerkkejä. Ruslan ei ymmärrä, miten tšetšeeniviha tuntui Bialystokissa yhdistävän natsit ja anarkistit.

Syyskuussa 2009 polttopulloisku tuhosi Ruslanin vanhan auton. Samana iltana hänen ystävänsä Jabrailin kotiin hyökättiin. Jabrail selvisi hengissä ihmeen kaupalla: suuri kivi iskeytyi tyynyyn vain silmänräpäystä sen jälkeen, kun hän oli nostanut päänsä. Seuraavana iltana poltettiin toisen ystävän auto. Poliisi suostui tutkimaan iskuja vasta sen jälkeen, kun tuttu puolalainen toimittaja vaati; syyllisiä ei ikinä löydetty. Ruslanille luvattua korvausta tuhoutuneesta autosta ei ikinä kuulunut.

Ruslanin kärsivällisyys loppui, kun Baret-tyttären kimppuun hyökättiin helmikuun alussa. Isoveljet olivat hakemassa tyttöä tämän ystävän luota, kun kolme puolalaista teinipoikaa iski. Ruslan yritti taas pyytää apua poliisilta, mutta odotukset olivat matalalla. Koulussa luokkatoverit toistelivat lapsille seiniltä tuttuja iskulauseita. ”Te olette muukalaisia. Painukaa kotiin.”

17. helmikuuta 2010 Ruslanin perhe lähti Suomeen.

Ruslan Suleimanov ei elättele suuria toiveita siitä, että perhe saisi Suomesta turvapaikan: heitä koskee Dublinin sopimus, joka antaa vastaanottajamaalle luvan palauttaa turvapaikanhakijat toiseen EU-maahan, jossa nämä ovat aikaisemmin oleskelleet. Hän toivoo kuitenkin, että heidän tarinansa herättäisi päättäjät.

”Emme voi palata Puolaan. Helpompaa olisi, että meidät palautettaisiin suoraan Tšetšeniaan. Siellä emme sentään joudu kärsimään pitkään, vaan katoamme vain.”

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Suomeen saavutaan Puolasta paremman kohtelun toivossa. Ruslanilla on oma selityksensä jännitteille puolalaisen yhteiskunnan ja Suleimanovin perheen kaltaisten maahanmuuttajien välillä.

”Se liittyy uskontoon”, hän sanoo. ”Asiat olivat ennen toisin, me pystyimme elämään äärikansallismielisten rinnalla. He katsoivat meitä, mutta eivät nähneet meitä, emmekä me kiinnittäneet huomiota heidän pelottaviin asuihinsa.”

Muutos ei tapahtunut itsestään, Ruslan pohtii. ”Noin vuosi sitten näin erään puolalaisen professorin puhuvan televisiossa. Hän näytti sivistyneeltä vanhalta herralta, mutta hänen puheensa oli täynnä vihaa muslimeja kohtaan. Se kuulosti sotakutsulta, hän puhui kristinuskon suojelemisesta islamia vastaan… hän jopa kutsui taistelua pyhäksi.”

Bialystokissa on vain yksi moskeija. Algerialaissyntyinen mies, Abdul-Vakhal, rakensi sen kotiinsa. Yhtenä yönä moskeijaan hyökättiin. ”Puola puolalaisille”, luki joka seinällä.

Ruslan puhuu minulle hiljaa. Hänen silmänsä ovat epätoivoiset eikä hän kertaakaan korota ääntään. Hän näyttää todella uupuneelta.

”Poikani kasvavat. En halua heidän joutuvan taistelemaan. En odota täältä paljoa, meiltä on jo suljettu ovet. Mutta haluan pelastaa lapseni.”

Suleimanovin perhe odottaa käännytystä Metsälän säilöönottokeskuksessa Helsingissä; tällä hetkellä vain Islannin tulivuorenpurkaus viivästyttää käännytyspäätöksen toimeenpanoa. Petimatin tila on Suomessa muuttunut huonommaksi. Perheen ystävien mukaan hän ei ole saanut Metsälässä riittävää hoitoa.

Pohjois-Kaukasian konfliktin muutoksista kerrotaan Olga Bobrovan juttusarjassa, jonka ensimmäinen osa julkaistiin Fifissä viime viikolla.

Käännös: Hanna Nikkanen.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu