big_fimage.jpg

Pinochetin perintö

Teksti Lari Malmberg

Chilen entinen diktaattori Augusto Pinochet pidätettiin Lontoossa tasan kymmenen vuotta sitten. Sillä hetkellä maailma muuttui vähän paremmaksi. Pinochetin vallankaappauksen ja pidätyksen välissä kului 25 vuotta. Sinä aikana kidutettu ja kotimaastaan karkotettu Alfonso Padilla juurtui Suomeen.

Käden puristus on jämäkkä. Harmaantuva, tummiin pukeutunut mies katsoo intensiivisesti syvälle silmiin. Helsingin yliopiston musiikkitieteen yliopistonlehtori Alfonso Padilla aloittaa tarinansa. Se kertoo 24-vuotiaasta chileläisestä opiskelijasta, jolle politiikka oli elämä.

”Kun uutiset vallankaappauksesta saapuivat, tiesin mitä odottaa. Olin siinä mielessä tunnettu henkilö, että tiesin nimeni löytyvän mustalta listalta. Ehdimme järjestellä vastarintaliikettä noin kuukauden ennen kuin minut tultiin hakemaan”, Padilla kertoo.

Padillasta tuli osa suurta chileläistä murhenäytelmää. Syyskuun 11. vuonna 1973 jäi historiaan päivänä, jolloin kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta otti tiukan niskalenkin Chilestä. Välillisesti Pinochetin käsien kautta kuoli tai katosi kahdessa vuosikymmenessä yli 3000 ihmistä ja lähes 30 000 joutui kidutetuksi. Vainon kohteena olivat toisinajattelijat, poliittinen vasemmisto.

”Juntan ensimmäisinä kuukausina oikeudenkäynneistä ei ollut tietoakaan. Kaikki Chilen jalkapallostadionit muutettiin keskitysleireiksi, joihin meidät kerättiin. Listalla olijat haettiin kotoaan”, Padilla muistelee.

Sotilasjuntan suunnitelma oli yksinkertainen: vakiinnuttaa valta tuhoamalla vastustajat. Vasemmiston nousua ja leviämistä pelännyt Yhdysvallat tuki sotilasjuntan toimia. CIA oli ollut jo vallankumouksessa vahvana taustavaikuttajana.

Juntta myönsi armeijalle sotatilavaltuudet, joiden puitteissa teloituksia suoritettiin kyselemättä ja katoamisista tuli osa hallituksen politiikkaa. Jo lokakuussa 1973 tapettiin 75 ihmistä niin sanotulla kuoleman karavaanilla, jossa armeijan ryhmä lensi vankilasta toiseen teloittamassa pidätettyjä.

”Vasemmistoa kohdeltiin erittäin vaarallisina rikollisina. Minun eristyssellini ja vapauden välillä oli seitsemän kontrollipistettä. Ulos pääsi kerran päivässä kidutettavaksi. Kukaan ulkomaailmassa ei tiennyt missä olin. Olin virallisesti kadonnut”, Padilla kertoo.

Poliittisten vankien olot olivat varsinkin juntan ensimmäisten kuukausien aikana kaoottiset. Pidätetyillä ei ollut minkäänlaisia tavallisille vangeille kuuluvia oikeuksia, vaikka syytteitä ei edes oltu luettu. Teloitukset seurasivat toisiaan, ilman oikeudenkäyntejä

”Tavallisessa vankilassa muut vangit kunnioittivat meitä. He tiesivät mitä olimme käyneet läpi. Normaalia rikollista saatettiin kuulusteluissa hakata ja kiduttaa sähköllä. Meille konstit olivat moninaisemmat”.

Ensimmäisten kuukausien jälkeen myrsky alkoi laantua. Padillan mukaan kansainvälinen painostus – niin valtioiden kuin ihmisoikeusjärjestöjenkin – alkoi vaikuttaa. Diktaattoreille tyypillisesti vauhtisokeuteen sairastunut Pinochet oli pakotettu avaamaan silmänsä ja teloitukset harvenivat.

”Pinochethan oli sanonut, ettei Chilessä värähdä puun lehtikään hänen tietämättään. Amnestyn ja esimerkiksi Pohjoismaiden hallitusten aktiivinen toiminta pelasti ihmishenkiä, myös minun henkeni”, Padilla miettii totisena.

Ihmisoikeusloukkaukset eivät silti loppuneet. Vuoden päästä pidätyksestä Padilla lopulta vietiin tuomioistuimen eteen. Tekaistuja syytteitä oli yhdeksän, muun muassa sotilaan tappaminen ja bensa-aseman räjäytys. Lopulta tuomio tuli samasta kuin lähes kaikille poliittisille vangeille: valtion sisäisen turvallisuuden rikkomisesta ja laittomasta aseiden hallussapidosta. Padillan ”vapautukseksi” koitui kuitenkin puolitoista vuotta hallituksen muodostamisen jälkeen tehty asetus, jonka mukaan vankilatuomio voidaan vaihtaa karkotukseen.

”Minulla oli suomalainen vaimo, joten tulin Suomeen suoraan vankilasta”, Padilla hymyilee.

Hirmuhallinnon hajoaminen alkoi lopulta vasta vuonna 1988, jolloin järjestetty kansanäänestys lopetti sotilasjuntan kaavailut Pinochetin kauden jatkamisesta vielä kahdeksalla vuodella. Oppositio vaati Pinochetia tilille katoamisista. Diktaattori hävisi vuoden 1989 presidentinvaalit. ”Kidutus ja pidätykset olivat niin yleisiä, ettei niiltä varmasti välttynyt yksikään suku. Silti osa chileläisistä pitää Pinochetia edelleen sankarina, joka pelasti Chilen kommunismilta”, Padilla miettii.

Pinochet säilytti valtansa asevoimien komentajana vuoteen 1998, jonka jälkeen hän siirtyi Chilen lain mukaan oikeudellisesti koskemattomaksi senaattoriksi. Samana vuonna espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi Iso-Britanniaan hoitoon matkustaneesta Pinochetista kansainvälisen pidätysmääräyksen ja hänet asetettiin kotiarestiin.

”Terveyden horjumisesta johtuen Pinochet palautettiin kuitenkin Chileen eikä Espanjaan. Syytteet luettiin, mutta Pinochet kuoli ennen tuomiota”, Padilla kertoo.

Pelkästään Pinochetin pidätystä pidetään jo Nürnbergin oikeudenkäyntien tasoisena ihmisoikeusvoittona. Pidätys murskasi ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden valtionpäämiehien koskemattomuuden. Tapauksen katsotaan olevan yksi tärkeimmistä yksittäisistä tapahtumista pysyvän kansainvälisen rikosoikeuden syntymisessä.

”Olisiko Pinochet pitänyt viedä väkisin oikeuden eteen? Mikäli hän oli niin huonossa kunnossa kuin väitettiin, niin mielestäni ei. En halua käyttäytyä samalla tavalla, eläimellisesti, kuin hän”, Padilla miettii.

Tänään Chileä hallitsee itsekin juntan kiduttamaksi joutunut presidentti Michelle Bachelet. Alfonso Padilla vierailee maassa silloin tällöin – pääosin työmatkoilla. Chileläiset ihmettelevät suomalaista luennoitsijaa.

Karkotuksen jälkeen Padilla oli pitkään aikeissa palata Chileen, mutta Pinochet pysyikin, oletusten vastaisesti, vallassa. Lopulta Padillan karkotus purettiin vasta 1989. Silloin juuret olivat jo syvällä Suomen maaperässä.

”Lähdin Chilestä 33 vuotta sitten. Sinä aikana on moni kuollut ja moni syntynyt. Elämäni on nyt täällä.”

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu