big_fimage.jpg

Oodi kahdelle jalalle

Teksti Tero Tähtinen

Käveleminen on vastarinnan akti, joka mittaa ihmisen todellista vapautta ja rohkeutta, Henri David Thoreau uskoi. Päämäärättömyys ja tuottamattomuus ovat luovuttamattomia ihmisoikeuksia Kävelemisen taito -esseekirjassa. Mutta mitä tiedostava lukija tekee Thoreaun kirjaselle?

Henri David Thoreaun (1817–1862) suomalaisia lukijoita hemmotellaan parhaillaan. Piskuinen Greenspot-kustantamo julkaisi viime vuonna hänen kirjoituksiaan teoksessa Vaellus vuorelle ja muita esseitä ja nyt Basam Books julkaisee uuden painoksen Kävelemisen taidosta.

Thoreau oli amerikkalainen luonto- ja matkakirjoittelija, ympäristö- ja ihmisoikeusaktivisti, eksentrinen kynäniekka ja kiihkeäsieluinen totuudenjulistaja. Hänen kuuluisin teoksensa on luontokirjallisuuden klassikoksi nykyään luettu Elämää metsässä (1854). Siinä Thoreau kuvaa kahden vuoden jaksoa, jonka hän kokeiluluontoisesti vietti erakkomökissä keskellä metsää. Teoksen saavuttama maine on osaltaan kasvattanut myyttiä myös kirjoittajansa ympärille.

Alun perin vuonna 1862 lehtijuttuna julkaistu Kävelemisen taito on yksi Thoreaun pääesseistä, jossa hän käsittelee samaa teemaa kuin oikeastaan kaikissa kirjoituksissaan: ihmisen ja luonnon yhä monimutkaisemmaksi käyvää suhdetta ja inhimillisen kulttuurin taipumusta tuhota ympäristöään. Ihmisen oikeuksien ja yhteiskunnallisten roolien sijaan Thoreau penää kirjoituksessaan ihmisen toimien vastuuta ja motiivien perusteellista uudelleenarviointia.

Maanmittarina työskennelleelle Thoreaulle uudisraivaajien protestanttinen raataminen on rikos elämän todellista luontoa vastaan. Hän kääntää syyttävän sormensa kohti modernin elämäntavan hengetöntä materialismia, jolle luonto on vain raaka-ainevarasto ja kesytettävä vihollinen. Ja on muistettava, että Thoreau esitti kritiikkinsä kauan ennen kuin Koijärvestä tai Linkolasta oli näillä leveysasteilla uneksittukaan.

Toimeliaan ja järjestelmällisen elämäntavan antiteesiksi Thoreau asettaa esseessään kävelemisen, siis päämäärättömän ja tuottamattoman luonnossa harhailun. Aivokuolleen oravanpyörän vastapainoksi hän ehdottaa aktiivista joutenoloa, joka antaa tilaa ihastella auringonlaskuja, villihanhia ja strobusmännyn kukintoja.

Hänelle käveleminen ei siis ole mitään sauvojenheiluttelua vaan metafyysisiin mittoihin kasvava vastarinnan akti, joka mittaa ihmisen todellista vapautta ja rohkeutta: ”Jos olet valmis hylkäämään isäsi ja äitisi, veljesi ja sisaresi, vaimosi ja lapsesi ja ystäväsi enää koskaan heitä näkemättä – jos olet maksanut velkasi, tehnyt testamenttisi, järjestänyt asiasi ja olet vapaa mies – niin olet valmis kävelylle.”

Thoreauta on kritisoitu utopistisuudesta, ja kirjaimellisesti otettuina hänen äärimmäisyyteen viedyt teesinsä onkin helppo kuitata runollisena maalailuna. Mutta entä jos häntä tulkitsisikin luovasti soveltaen? Rationaalisuutta ja tehokkuutta painottavana aikakautena ainakin hänen ihmiskuvansa liikkumavara tuntuu lohdulliselta.

Thoreaulle tietämättömyys, päämäärättömyys ja tuottamattomuus ovat luovuttamattomia ihmisoikeuksia, jotka avaavat tien inhimillisyyden syrjittyyn puoleen. Patikkaretki luontoon on myös matka ihmisen sisäisen villeyden ja pidäkkeettömyyden lähteille. Niiden sivuuttaminen on tehnyt modernista sivistyksestä barbarian, joka on näivettänyt ja yksipuolistanut koko inhimillisen kulttuurin.

Mitä tiedostavan lukijan pitäisi siis tehdä Thoreaun ihastuttavan kirjasen kanssa?

Viskata se nurkkaan ja lähteä kävelylle tietysti.

Henri David Thoreau: Kävelemisen taito. 2. painos. Suomentanut Markku Envall. Basam Books 2008. 77 s.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu