Länsi, Lähi-itä ja Raamatun varjo

Teksti Hannu Virtanen

Israelin palestiinalaisiin kohdistama väkivalta näyttää yhä selvemmin täyttävän kansanmurhan merkit. Muuten niin kovasti ihmisoikeuksista huolestuneet EU ja sivistyneiden länsimaiden hallitukset eivät reagoi väkivaltaan tilanteen vaatimalla tavalla. Miksi kansalaiset eivät vaadi päättäjiään toimimaan? Miksi konflikti kuitataan niin helposti fundamentalisti-islamistien aloittamaksi uskonsodaksi? Ehkä kriisiä todella pyörittää uskonto – nimittäin kristinusko.

Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin syyt juontuvat 1800-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Palestiinaan alkoi muuttaa juutalaisia sionistisen liikkeen innoittamana. Sionismin ajatuksena taas oli paluu myyttiseen alkukotiin, jota juutalaisten esi-isät olivat asuttaneet ajanlaskumme alkuvuosikymmenille saakka. Ongelma vain oli siinä, että ihannoitu alkukoti kuului tuolloin Turkin valtakuntaan eikä ollut muutenkaan terra nullius, asumaton maa, vaan sen asukkailla oli vuosituhansia vanha asutushistoria alueella. Aluksi muuttoliike tapahtui rauhanomaisesti Turkin sulttaanin luvalla ja maata hankittiin laillisesti ostaen. Vuoteen 1918 mennessä juutalaisten määrän on arvioitu saavuttaneen 10 prosentin osuuden koko Palestiinan väestöstä.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan häviöön jakoivat voittajavallat suurimman osan sen liittolaisen Turkin maista keskenään. Palestiinasta tuli nyt Englannin mandaattialue. Englanti antoi juutalaisten maahanmuuton jatkua huolimatta siitä, että muuttajat alkoivat syrjäyttää paikallisia asukkaita myös väkivaltaisin keinoin. Rauhanomaiseen elämään vuosisatojen ajan tottuneella maalaisväestöllä ei juurikaan ollut keinoja vastustaa valtaajia.

Muuttoliike alueelle jatkui ja lisääntyi ja 1940-luvun puoleenväliin tultaessa maahanmuuttajien osuus väestöstä oli noussut jo kolmannekseen. Vuonna 1948 juutalaisvähemmistö perusti oman valtion, Israelin. Juuri perustettu YK tunnusti maan itsenäisyyden ja määritteli uuden valtion rajat. Alkuperäisasukkaat eivät ymmärrettävästikään hyväksyneet uutta valtiota ja ympäröivät arabivaltiot riensivät palestiinalaisten avuksi. Syttyneen sodan voitti kuitenkin Israel, joka nyt omi myös osan YK:n jo palestiinalaisille lupaamista maista. Maansa menettäneet palestiinalaiset joutuivat lähtemään pakolaisiksi naapurimaihin.

Israelin valtion perustamisesta lähtien palestiinalaisten keskuudessa on elänyt ajatus menetettyjen alueiden palauttamisesta. Päämäärän saavuttamiseksi syntyi erilaisia kansanliikkeitä, joista osa toimi rauhanomaisesti ja osa pyrki päämääräänsä sotilaallisin keinoin. Israelin valloitettua vuoden 1967 sodassa lisää palestiinalaisalueita seurauksena oli jälleen uusia pakolaisia. Tämä johti vastarintaliikkeen voimistumiseen sekä erinäisiin epätoivoisiin tekoihin kuten lentokonekaappauksiin sekä vuoden 1972 Münchenin olympialaisten yhteydessä tapahtuneeseen israelilaisten urheilijoiden sieppaukseen. Islamia ei tuolloin juurikaan sekoitettu Palestiinan vapausliikkeen toimintaan ja päämääriin.

Islamin alkuaikojen laajentumissotia varten laadittu, mutta sen jälkeen miltei unohdettu jihadin käsite kaivettiin koipussista vasta kahden 1970-luvun lopulla aloitetun sodan yhteydessä: Iranin johto motivoi sillä kansaa puolustustaisteluun, kun Irak länsimaiden myötävaikutuksella hyökkäsi maahan. Afganistanissa jihadin käsitteellä siivitettiin taistelua Neuvostoliittoa vastaan. Ateistisen kommunismin vastainen sota houkutteli nuoria miehiä kaikkialta islamilaisesta maailmasta.

Afganistanista tulikin varsinainen pyhän sodan korkeakoulu. Sodan loputtua siihen osallistuneet veivät omaksumiaan oppeja myös omiin maihinsa. Palestiinassa se merkitsi vapautusliikkeen uskonnollisen siiven vahvistumista, mitä samaan aikaan ruokkivat myös Länsirannan ja Gazan alueen jatkuvasti lisääntyvät siirtokunnat. Seurauksena oli muun muassa uskonnollisin perustein tehtyjä itsemurhaiskuja.

Islamilainen terrorismi ei jäänyt pelkästään maiden sisäiseksi toiminnaksi. Myös länsimaat saivat siitä osansa. Tämä johtuu siitä, että niin muslimit yleensä kuin arabimuslimit erityisesti tuntevat voimakasta samaistumista toisiin muslimeihin etenkin jos he kokevat näiden olevan länsimaiden sorron kohteena. Herkkyys tähän periytyy jo kaukaa. Ensimmäinen traumaattinen kokemus on ollut ristiretket. Valkoisen miehen taakkaa ovat lisänneet lisäksi kolonialismin aika sekä viime vuosikymmeninä mm. korruptoituneiden paikallisten hallitsijoiden valtaannosto ja tukeminen. Tunnetuimpia nukkehallitsijoita olivat aikanaan Iranin saahi Reza Pahlavi sekä Irakin johtaja Saddam Hussein, mutta myös mm. Egyptin, Jordanian ja Saudiarabian johtajia pidetään länsimaiden talutusnuorassa kulkevina.

Erityisen räikeäksi muslimit ovat kokeneet juuri palestiinalaisten jatkuvan sorron, minkä taas on mahdollistanut se, että USA avokätisesti rahoittaa Israelin valtiota. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna syyskuun 11 päivän tapahtumat vuonna 2001 eivät tulleet asiaan perehtyneille yllätyksenä.

Jos Palestiinan alkuperäisasukkaiden kohtalo toistuisi missä muussa maailmankolkassa tahansa, se herättäisi suurta yleismaailmallista paheksuntaa. Länsimaissa on otettu kärkkäästi kantaa esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidiin, Saddamin Husseinin hallintoon tai Jugoslavian etnisiin puhdistuksiin – ja ryhdytty käytännön toimiin julistamalla kyseiset maat kauppasaartoon. Miksi palestiinalaisiin kohdistunutta etnistä puhdistusta ei todella ole tunnustettu ja miksi heidän mailleen perustettu uusi valtio hyväksyttiin ja tunnustettiin ilman vastalauseita?

Vastaus edellisiin kysymyksiin piilee osittain suurvaltapolitiikassa, mutta ennen muuta länsimaiden asukkaiden korvien välissä. Kyse on mentaalisista malleista, joita näiden maiden asukkaat ovat omaksuneet jo lapsuudesta lähtien.

Israelin valtion tunnustamisen pääsyynä oli luonnollisestikin juutalaisten kohtalo Natsi-Saksassa. YK:n jäsenmaissa – jotka tuolloin edustivat lähinnä USA:ta ja Euroopan toisen maailmansodan voittajavaltioita – vallitsi syyllisyyden tunne. Juutalaisia oli aiemmin sorrettu näissäkin maissa eikä heidän auttamisekseen oltu tehty ennen sotaa tai sen aikana juuri mitään. Niinpä Israelin perustamista ei tohdittu asettaa kyseenalaiseksi.

On lisäksi muistettava, että tuohon aikaan elettiin vielä kolonialismin aikaa ja huomattava osa maailmaa oli alistettu Englannin ja Ranskan siirtomaaherruuden alle, ja siirtomaapolitiikkaan oli perinteisesti kuulunut alkuperäisasukkaiden fyysinen tuhoaminen tai siirtäminen reservaatteihin. Palestiinan asukkaat edustivat lisäksi toiseutta tyypillisimmillään: he edustivat orienttia, heillä oli käsittämätön arabialainen kirjasintyyli ja ennen kaikkea he olivat vääräuskoisia eli muslimeja, mikä jo runsaan vuosituhannen ajan oli edustanut kristinuskon perivihollisuutta. Se ei herättänyt kristityn sympatiaa.

Kansojen yleissivistys ja suvaitsevaisuus ovat kuitenkin noista ajoista lisääntyneet ja uskonnon merkitys yhteiskunnissamme vähentynyt. Siitä huolimatta asenteet Palestiinan kansaa ja sen oikeuksia kohtaan ovat pysyneet kielteisinä. Suurin selittäjä on yhä tiedon puute. Kristillisen kulttuuriperinteen omaavien valtioiden kansojen suuret enemmistöt ovat lukeneet Raamattua ja oppineet, että siellä se Israel on sijainnut jo tuhansia vuosia sitten. Näin ollen maa kuuluu juutalaisille. Diasporasta nämä eivät tiedä mitään.

Myös yksilön suhteella uskontoon on merkityksensä. Erityisen kiivas kannattajakuntansa Israelin valtiolla on ns. fundamentalistikristittyjen parissa. Heidän uskomuksensa mukaan juutalaiset on Jumalan valittu kansa. Tämä uskomus on kuitenkin paradoksaalinen sikäli, että se perustuu kristinuskon perusteelliseen väärintulkintaan.

Koko kristinuskon perusta kun lepää sen dogmin varassa, että Jumalalla toki oli liittosuhde Israelin kansan kanssa, mutta koska nämä eivät noudattaneet Mooseksen kanssa sovittua ja kivitauluihin kirjoitettua liittosopimusta, hylkäsi Jumala vanhan liittolaisensa ja teki uuden liiton kristittyjen kanssa. Tämä dogmi perustuu kristilliseen kaanoniin, johon kuuluu sekä Vanha että Uusi testamentti. Kreikan kielen sana diatheke nimittäin tarkoittaa sekä liittoa että testamenttia. Tästä liitosta ei tosin tehty kivitauluja, vaan sopimus on apostoli Paavalin mukaan kirjoitettu kristittyjen sydämiin.

Fundamentalistikristityt siis tulkitsevat Raamattua väärin. Mutta uskontohan ei ole koskaan ollut logiikkaa eikä matematiikkaa.

Toisaalta on myös suuri ja jatkuvasti kasvava joukko niitä, jotka ovat historiansa lukeneet ja jotka ovat maallistuneita tapauskonnollisia tai ateisteja ja agnostikkoja. Siitä huolimatta Palestiina tuntuu olevan heillekin sokea piste. Tämä johtunee siitä, että kristinuskon luoma maailmankuva vaikuttaa tiedostamattomalla tasolla.

Ihmisellä on kenties peräti myötäsyntyinen tapa ajatella reviirisesti. Erityisesti se koskee omaa reviiriä. Tässä skeemassa Palestiina kuuluu Raamatun opettamaan ’meidän’ eli kristinuskon reviiriin. Islamin aika, yli tuhat vuotta, ei ole koskaan rekisteröitynyt länsimaisen keskivertoihmisen tajuntaan.

Näin ollen Palestiinan konfliktin perimmäisenä syynä on todellakin uskonto: kristinusko.

Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin oikeudenmukainen ratkaisu mahdollisimman pian on tärkeää paitsi humanitaarisista syistä myös koko maailmanrauhan kannalta. Oikeudenmukainen ratkaisu tarkoittaa sitä, että Palestiinan alkuperäisasukkailta väkivalloin riistetyt maat joko palautetaan oikeille omistajilleen tai sitten niistä suoritetaan asianmukainen korvaus. Tämän ratkaisun keskiössä tulee olla palestiinalaisten mielipide.

Ratkaisun avaimet ovat EU:lla. USA:n hallitukselta emme sitä mm. kristillisen oikeiston suuresta vaikutusvallasta johtuen voi odottaa. Pelkkä muodollinen verbaalinen paheksunta – jota tähän asti on harjoitettu – ei riitä, vaan EU:n tulisi diplomaattisuhteiden katkaisun ja kauppasaarronkin uhalla pakottaa Israel neuvottelupöytään. Mahdollisia kansainväliä yhteistyökumppaneita tässä projektissa olisivat Venäjä, Kiina sekä useimmat kolmannen maailman maat.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: