big_fimage.jpg

Kansalaistarkkailija matkustaa Hondurasiin

Teksti Thomas Wallgren

Matka vallankaappauksen jälkeiseen Hondurasiin alkaa. 24.7. Asunción, Paraguay, 25.7.-27.7. Asunción – Tegucigalpa.

Tuulee kylmästi Etelänapamantereelta, kun vaellamme alamäkeen hotelliltamme Avenica Ayolasilta kohti presidentti Fernando Lugon palatsia Rio Paraguayn varrella. Siellä täällä maata peittää kuura. Näin kylmää on viimeksi ollut 1970-luvulla.

Valtava lippu liehuu kirkasta taivasta vasten ja riitelee tyylikkäästi ankaran vitivalkoisen palatsin, palmujen ja vihreän puutarhan kanssa. Joidenkin puiden paljailla oksilla näkyy jo vaaleanpunaisia kukkia, jotka ovat tuttuja kaupunkia esittävistä postikorteista. Lugo tapaa meidät, kansanliikkeiden delegaation, pitkänomaisessa huoneessa, jota hallitsee jättimäinen maalaus 1800-luvun vapaustaistelijasta ratsailla, sapeli esillä. Ikkunasta näkyy nurmikkoa, helikopterikenttä sekä rantaa. Vedenrajaan on kiinnitetty ruosteinen, harmaaksi maalattu alus, joka ehkä on laivaston ylpeys, mutta minun silmiini se näyttää hinaajalta. Lugo siemailee matéaan.

”Honduras, te kysytte. — Miten hallitus, jota yksikään maa ei ole tunnustanut, toimia Hondurasissa kolmen viikon ajan, jos se ei saa logistista ja poliittista tukea ulkopuolelta? Haiskahtaa CIA:lta tai joltain muulta vastaavalta. En kuitenkaan usko, että Obama on henkilökohtaisesti tästä vastuussa.”

Iltapäivällä olemme jo nettikahvilassa. Kollegani etsii lentolippuja Hondurasiin, jotta voisimme osallistua kansainvälisen kansalaisdelegaation matkaan. Hän löytää epäilyttävän tarjouksen halvoista lipuista kenraali Stroessnerin lentokentältä Asunciónista.

Kysymme ohikulkijalta, tyylikkäältä keski-ikäiseltä naiselta, voiko lentokentän nimi todella olla Stroessner. Ei, hän nauraa, ”Stroessner fue de la antigua era”. Hän jatkaa matkaansa kevein askelin mutta kääntyy sitten. ”Era de terror. Terror.” Ja jotain kimmeltää hänen silmissään. Ehkä sillä hetkellä päätän matkustaa Hondurasiin.

Tai ehkä kyse on siitä, mitä opin Riiassa kahdeksantoista vuotta sitten. Baltian maiden taistelu vapaudesta oli tuolloin huipussaan. Eräänä tammikuisena päivänä neuvostoarmeijan erikoisjoukot ampuivat Vilnassa tusinan verran vapausliikkeen jäseniä. Uutisten mukaan Omo-joukot – se niiden nimi muistaakseni oli – olivat matkalla pohjoiseen. Me, kolme suomalaista, hyppäsimme Viron-laivaan ja ajoimme taksilla Riikaan, missä meillä oli uusia ystäviä. Kun saavuimme, kaupungissa oli juuri otettu yhteen. Muutama ihminen oli kuollut.

Muutamassa tunnissa yhteisöllisyyden ja päättäväisyyden tulva muutti Riian. Väki kantoi hiekkasäkkejä vanhaankaupunkiin, parlamentin ympärille, kumarat vanhat mummot toivat voileipiä, kukaan ei nukkunut silmäystäkään. Jopa mafia piti oviaan auki koko yön kaikille, jotka halusivat pistäytyä.

Yllätykseksemme tajusimme, että olimme ehkä paikan ainoat ulkomaalaiset. Saimme kuninkaallisen vastaanoton. Meitä haastateltiin televisioon ja radioon sekä kutsuttiin kokouksiin ja hämäriin ullakkohuonebordelleihin, jotka yhden yön ajaksi olivat muuttuneet kansantaloiksi. Opimme, että on historiallisia hetkiä, jotka painavat kuin lyijy. Sellaisena hetkenä ihminen haluaa jakaa kokemuksensa muiden kanssa.

Riiassa me, kolme ympäristöaktivistia Suomesta, olimme hetken ajan ihmeissämme ja liikuttuneita solidaarisuuden sydämessä.

Honduras 2009 ei ole Riika 1991. Tegucigalpa vaikuttaa ensi näkemältä rauhalliselta. Näemme siellä täällä vallankaappausta vastustavia graffiteja, ja ensimmäisenä päivänä kahteen mielenosoitukseen osallistuu muutama sata ihmistä. Maan pinnalla ei näy muuta.

Mutta mitä tapahtuu pinnan alla ensimmäisen vierailupäivämme aikana? En ole varma. Ihmiset ovat peloissaan. Innoissaan tulostamme, mutta vastentahtoisia puhumaan kanssamme julkisilla paikoilla.

Manuel Zelaya lennätettiin pois maastaan 28. kesäkuuta pyjamassaan. Nyt odotetaan, kenen käskystä seuraava helikopteri laskeutuu Asunciónin valkoisen palatsin eteen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian laitoksen johtaja sekä Suomen Pakolaisavun puheenjohtaja. Hän osallistuu Hondurasissa kansainvälisen delegaation vierailuun, jota johtaa Nora Cortiñas argentiinalaisjärjestöstä Madres de Plaza de Mayo – Linea Fundadora.

Ruotsista suomentanut Hanna Nikkanen.

Lue myös Wallgrenin muut raportit. Osa 2: Väkivaltaisia yhteenottoja Tegucigalpassa; Osa 3: Vaarallisia tarinoita Hondurasista.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: