big_fimage.jpg

Kadonneen elokuvateatterin arvoitus

Teksti Emmi Skytén

Suomen kaupungit ovat täynnä entisiä elokuvateattereita. Mitä pienille teattereille tapahtui? Emmi Skytén etsii syitä pääkaupunkiseudun art house -salien tuhoon ja löytää monopoleja, uupumusta ja asbestia.

Kino Tapiolan entinen omistaja Jyri Hovila istuu nyt yksin tyhjyyttä kumisevassa salissaan. Se ei ollut mikä tahansa vanhentuneita Hollywood-filmejä pyörittävä lähiöteatteri, vaan monipuolisen ohjelman ja kunnianhimoisten tapahtumien keidas. Kuitenkin tätä espoolaista elokuvateatteria kohtasi lopulta sama onnettomuus kuin lähes kaikkia edeltäjiäänkin: yksi toisensa jälkeen pääkaupunkiseudun pienet elokuvateatterit ovat kadonneet suurten hallimaisten viihdelaitosten tieltä.

Mitä pienille teattereille oikein tapahtui?

Halju neonmainos törröttää Töölöntorin kulmilla sijaitsevan kerrostalon katolla. Kun katson tarkemmin, huomaan kyltin kuuluvan edesmenneelle Adlon-elokuvateatterille, joka näytti filmejä vielä 80-luvulla. Nykyään sen paikalla on kuntosali.

Toiselta puolelta kaupunkia löydän lisää merkkejä kadonneesta ajasta. Entiset elokuvateatterit, nykyiset juhlahuoneistot Astor Iso-Roobertinkadulla sekä Adams Erottajalla ovat onnistuneet säilyttämään osan menneestä loistostaan. Silti niiden unohtuneet sisäänkäynnit katsovat minua surullisesti.

Palkinnon uskomattomimmasta muodonmuutoksesta saa ehdottomasti Mannerheimintien entinen Corona-teatteri, joka toimii nykyään hengellisenä keskuksena.

Nykyään on vaikea uskoa, että vielä muutama vuosikymmen sitten Helsingissä kukoisti vilkas elokuvakulttuuri. Noina aikoina useat pienet itsenäiset teatterit monipuolistivat kaupungin elokuvatarjontaa ja teattereiden omistajayhtiöt toivat itse maahan art house – tyylisiä laatuelokuvia niin Euroopasta, Intiasta, Japanista kuin Meksikostakin. David Lynchin unimaiset maailmat auttoivat helsinkiläisiä katsomaan arkea uusin silmin ja Pedro Almodóvarin kaoottiset ihmissuhdekuviot saivat kat-sojat nauramaan itselleen.

Sittemmin vaihtoehtoteatterit ovat vähitellen kadonneet katukuvasta.

Vielä kymmenen vuotta sitten art house -teattereissa oli yli 1600 tuolia, nykyään 665. Elokuvateattereiden määrä on pudonnut lähes kahdestakymmenestä muutamaan Finnkinon tehdashalliin ja pariin kolmeen itsenäiseen sinnittelijään: Andorraan, Lasten Cinemaan sekä Kino Engeliin.

Erityisen pahalta tilanne näyttää, kun Suomea verrataan muihin Euroopan maihin. Kaikista eurooppalaisista suomalaiset käyvät vähiten elokuvissa – yhdessä kreikkalaisten kanssa. Kun esimerkiksi ranskalaiset ihailevat valkokangasta keskimäärin 3 kertaa vuodessa, keskivertosuomalainen raahautuu samassa ajassa elokuviin vaivaiset 1,3 kertaa.

Eikä ihme. Kun Rankassa jokaisen pikkukaupungin ylpeys on oma elokuvateatteri, jonka vaihtuva ohjelmisto kattaa niin elokuvahistorian helmet, eurooppalaiset uutuudet kuin israelilaiset erikoisuudetkin. Suomalainen taas saa suurimmaksi osaksi tyytyä popcornin tuoksuiseen Hollywood-hömppään.

Väitetään, että art house- ja laatu-elokuva eivät enää kiinnosta ketään, mutta silti suomalaiset elokuva-festivaalit kasvavat kasvamistaan. Jokasyksyisellä Rakkautta & Anarkiaa –festivaalilla oli viime vuonna 48 400 kävijää, 3000 enemmän kuin edellisenä vuonna. Monet näytökset myytiin heti loppuun. Myös elokuva-arkiston erikoistutkijan Antti Alasen mukaan erilaisella elokuvalla tosiaan on kysyntää.

Ehkäpä Jyri Hovila, Kino Tapiolan entinen omistaja, tietää, miksi pienet art house -teatterit ovat kuolleet sukupuuttoon. Hänellä on sentään kokemusta pienen, vaihtoehtoisen elokuvateatterin pyörittämisestä.

Elokuvateatteri Kino Tapiolan loppu tuli syyskuussa 2008, kun sen katto romahti. Onnettomuus tapahtui päivää ennen Espoo cinén, kaupungin elokuvavuoden kohokohdan, alkua. Alku oli näyttänyt niin lupaavalta.

Kun Hovila oli jouluna 2006 kuullut edellisen omistajan lopettamispäätöksestä, hän oli suostunut teatterinjohtajaksi empimättä ja pää täynnä kunnianhimoisia suunnitelmia. Hovila halusi luoda vanhasta elokuvateatterista raikkaan vastapainon finnkinolaiselle liukuhihnaviihdetehtailulle.

Teatterin eteinen kunnostettiin viihtyisäksi kahvilaksi ja erilaisia tapahtumia järjestettiin aina espanjalaisesta illasta konemusiikkibileisiin. Hovila yritti myös parhaansa haaliakseen ohjelmistoon vähän levityksessä olevia vaihtoehtoelokuvia. Muun muassa erikoisnäytös Talvisota-elokuvasta saatiin järjestettyä Klaus Härön avustuksella.

Raha oli tiukoilla, mutta se ei haitannut. Pitkälti vapaaehtoinen työporukka auttoi selviämään yli-inhimillisestä työmäärästä. Tärkeintä oli toteuttaa omia ideoita – vaikka sitten ilman palkkaa. Syksyn 2008 toiminta vaikuttikin hyvin lupaavalta. Erilaisia yhteistyöprojekteja oli sovittu tai vireillä muun muassa Taideteollisen korkeakoulun sekä Ruotsin ja Intian suurlähetystöjen kanssa. Myös elokuvien maahantuontia kaavailtiin.

Mutta sitten se katto tuli kirjaimellisesti vastaan.

Eräänä kosteana syyskuun yönä salin maalipinta ropisi alas ja paljasti takana olevan asbestieristyksen. Toiminta loppui siihen: tarvittavaan remonttiin ei ollut varaa, ja lopulta viime keväänä yritys ajautui konkurssiin. Traagisinta on, että ilman tätä epäonnista sattumaa Kino Tapiola olisi hyvinkin voinut pysyä tolpillaan. Nipin napin, mutta silti.

Nyt Espoo cine ry. on ostanut paikan Espoon kaupungin avustuksella, joten elokuvien pyörittäminen jatkuu tulevaisuudessa ainakin jossain muodossa. Moni kuitenkin epäilee, että yhtä elävää ohjelmaa kuin Hovilan aikana siellä tuskin tullaan näyttämään.

Hovila sanoo suoraan, mikä elokuvateatteribisneksessä mättää: laatuelokuvia tahtovien elokuvateattereiden lähes mahdotonta saada haluamiaan elokuvia käsiinsä. Kopioita ei vain ole kaupallisessa levityksessä, eikä elokuva-arkistostakaan saa filmejä kovin helposti vuokrattua.

”Elokuva-arkisto on jotenkin muodostunut eräänlaiseksi museoksi, jonne levityksestä poistetut kopiot arkistoidaan ja haudataan. Niitä vuokrataan arkiston ulkopuolelle vain erityistapauksissa.”

Toinen ongelma on se, että art house -elokuvia tai mitä tahansa Yhdysvaltojen ulkopuolella tehtyjä elokuvia ei tuoda maahan tarpeeksi. ”Levittäjien mielestä tällaisille elokuville ei ole niin paljon yleisöä, että maahantuonti voisi kannattaa. Eivätkä nämä elokuvat varmasti kannatakaan yhtä paljon kuin jokin Disney-filmi. Se myy varmasti ja nopeasti”, Hovila valittaa.

Olen onnistunut saamaan käsiini Helsingin kaupungin elokuvateattereista laatiman selvityksen, jossa ääneen pääsevät monet alan asiantuntijat. Walt Disney Motion Pictures Finlandin toimitusjohtaja Jussi Mäkelä kirjoittaa, että ongelmana on elokuvateatteriverkoston rakenne. Multiplexien eli monikymmensalisten teatterikompleksien ohella vaihtoehtoja on vähän, mikä tekee maahantuonnista vaikeaa.

Siis elokuvia ei tuoda maahan, koska ei ole tarpeeksi teattereita ja teattereita ei ole, koska elokuvia ei tuoda maahan. Tämähän on oikea noidankehä!

”En minä tiedä, minusta tuntuu, että kaikki vähän niin kuin selittelevät”, Hovila puuskahtaa.

Suurimmaksi ongelmaksi hän nostaa Finnkinon monopoliaseman. ”Ei minulla mitään Finnkinoa vastaan ole, mutta se nyt vaan on niin, että ne dominoivat tämän maan elokuvateatteriskeneä!”

Myös Elokuvasäätiön kotimaisen elokuvan levityspäällikkö Harri Ahokas syyttää multiplexejä laatu-elokuvan katoamisesta. ”Helsingin multiplexeissä on niiden alusta lähtien annettu varsin hyvin tilaa elokuvan eri lajityypeille, mutta ohjelmistossa mukanaolo on laiha lohtu, jos elokuvalla ei ole riittävästi näytöksiä ns. prime-time-aikoina, iltaisin ja viikonloppuna”, hän kirjoittaa kaupungin selvityksessä.

Ahokas paljastaa, että suurten kävijämäärien teattereissa elokuvan jatko määräytyy sen avausviikonloppuna keräämien lipputulojen mukaisesti. Tällainen ”tulos tai ulos” -politiikka ei kuitenkaan anna mitään mahdollisuutta pienen budjetin art house -elokuville.

Koska monella sadalla miljardilla markkinoidut Hollywood-elokuvat keräävät heti ensi-illan jälkeen taatusti pienemmän budjetin elokuvia enemmän katsojia, niille myös annetaan enemmän tilaa.

”Laatuelokuvan ystävät harvoin ryntäävät elokuvateatteriin ensimmäisenä viikonloppuna. Sen sijaan he lukevat tarkkaan arvostelut, kuuntelevat ystäviensä suosituksia ja päätyvät katsomaan elokuvan myöhemmin. Nykyään se on enää harvoin mahdollista”, Mäkelä pohtii.

Laatuelokuva kun tuppaa näinä päivinä katoamaan multiplexeistä vain muutaman esitysviikon kuluttua.

Kaikki kolme miestä haluavat ehdottomasti Helsinkiin lisää art house -teattereita. Mäkelä ja Ahokas olivat mukana kaupungin elokuvatyöryhmässä, joka kartoitti teatteritilannetta ja tuli siihen päätökseen, että Helsinkiin pitää rakentaa elokuvatalo. Viisisalisessa teatterissa olisi tilaa uudelle korkeatasoiselle elokuvalle ja elokuva-arkiston näytöksille, mutta se tarjoaisi apua myös esimerkiksi festivaalien järjestäjille.

Hovila suhtautuu kaupungin päätökseen hieman empien. ”Kunnalliset ratkaisut ovat usein vähän jäyhiä: ne eivät usein pysty muuttumaan tai tekemään yhtä rohkeita päätöksiä kuin muut.” Hän haluaisi parantaa pienten kaupallisten toimijoiden asemaa.

Ex-pienyrittäjällä on painavaa sanottavaa yrittämisen vaikeudesta Suomessa. Hovila epäilee, että muut kuin pienyrittäjyyttä kokeilleet eivät osaa aavistaakaan, miten raskasta pelkästään perusasioiden pyörittäminen voi olla. Paperisotaan, tiedottamiseen, markkinointiin ja lukemattomiin muihin käytännön asioihin kuluu niin paljon energiaa, että ahkerinkin yrittäjä uuvahtaa ennen pitkää.

”Samat ihmiset, joiden pitäisi pystyä kehittämään yritystä ja muuttamaan suunnitelmat toiminnaksi löytävät itsensä joko tekemästä 16-tuntisia työpäiviä nälkäpalkalla ja ilman lomia tai polkemasta paikallaan koska kehitysideoiden toimeenpanemiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa ja voimia”, Hovila valittaa.

Apu elokuvateattereiden ja muiden pienyritysten ahdinkoon voisi tulla valtion suunnalta vero- ja työllistämishelpotuksina. Myös elokuvien maahantuontia pitäisi tukea enemmän. ”On häpeällistä, että Suomen kaupallisessa levityksessä ei ole tällä hetkellä kopioita esimerkiksi yhdestäkään Ingmar Bergmanin elokuvasta”, huomauttaa Hovila.

Mitä me menetämmekään, kun emme näe naapurimaamme mestariohjaajan töitä valkokankaalta: lapsen maailman kuvausta sekä filosofista pohdintaa Fanny ja Alex-anderissa tai mystistä intellektuellismia Personassa….

Hovila julistaa, että elokuvateatterit ovat oikeastaan vain esimerkki siitä, mikä koko yhteiskunnassa on pielessä. ”Kehitys pelaa ikään kuin takaperoisesti.” Kaiken pitäisi olla paremmin: yhteiskunta tehostuu ja varallisuus kasvaa. Silti eri projekteille on aina vain vähemmän aikaa ja rahaa.

Yhteiskuntaamme on synnytetty ympäristö, jossa millekään muulle ei ole tilaa kuin sille, joka tuottaa maksimaalisen voiton välittömästi. Uhreja ovat pienet, hitaat ja söpöt – niin kuin vaikka Anna-tädin kyläkauppa tai se naapurikorttelin jäätelöbaari.

”Koko yhteiskunta toimii jatkuvan kiristämisen periaatteella: joku vetää koko ajan enemmän rahaa ja kaikki muut kärsivät”, Hovila innostuu, mutta pyytää sitten anteeksi paasaustaan.

Hovilan mielestä pitäisi katsoa uudestaan, millainen koko systeemi on. Nyt kaikki, verotus mukaan lukien on tehty isoja yrityksiä suosivaksi – pienten kustannuksella. ”Leffateattereilla ja monella muulla asialla olisi varmasti asiakaskuntaa, jos vain taloudellinen ympäristö eli vuokrat, verot ja työllistämiskulut tehtäisiin sellaisiksi, että pienillä yrittäjillä olisi mahdollisuus. Itse asiassa Kino Tapiolankin haki lopulta konkurssiin eläkevakuutusyhtiö Varma, muutaman tuhannen euron tähden.”

Hetkinen, tuohan kuulostaa tutulta. Sen samaisen Helsingin kaupungin selvityksen mukaan useimpien 80-luvun art house -teattereiden kohtaloksi koitui liian korkea vuokrataso.

Kiinteistönomistajat vaativat teattereilta sellaisia summia, joihin ne eivät pystyneet ja lopulta omistajat katkaisivat tai jättivät uusimatta vuokrasopimuksia. Näyttäisi siltä, että pienet elokuvateatterit ovat ennenkin jääneet kvartaalitalouden jalkoihin. ”Tietysti vuokrataso vaikuttaa asiaan, mutta keneltäpä sitä voisi vaatia alhaisempaa vuokraa”, Hovila miettii. ”Voi tietysti pohtia sitä, mikä aiheuttaa sen, että kaikki koko ajan kallistuu. Mutta se on talouspolitiikkaa ja menee ehkä jo vähän ohi aiheen”, Hovila hymyilee.

Jo riittää saarnaus kapitalistisen yhteiskunnan rappiosta! Palataan aiheeseen. Miksi kaikkialla muualla Euroopassa rikasta elokuva-kulttuuria ei olla onnistuttu nirhimään? Ongelmia on sielläkin nimittäin ollut.

Ranska on jo vuosikymmeniä ollut elokuvaharrastajien taivas, mutta kun video ja satelliittikanavat valloittivat maailmaa 80-luvulla, sikäläiset elokuvateatterinomistajat joutuivat ahtaalle.

Kävijämäärät laskivat kolmasosan, ja elokuvateattereita jouduttiin sulkemaan erityisesti pienemmiltä paikkakunnilta. Poliitikot ja kansalaiset panivat kuitenkin tuumasta toimeen, ja ranskalainen rikas elokuvakulttuuri onnistuttiin pelastamaan.

Nykyään suurin monipuolisen elokuvakulttuurin puolesta taisteleva järjestö on Association Francais de l’Art et Essai. Se sekä auttaa pienen budjetin elokuvia löytämään yleisöä että tukee laatuelokuvia näyttäviä teattereita. Mitä enemmän teatterit näyttävät järjestön suojeluksessa olevia elokuvia tai järjestävät muuta ohjelmaa, kuten festivaaleja tai erikoisnäytöksiä, sitä enemmän ne saavat tukea. Järjestöllä on myös filmikopioiden levitystä, dokumentteja sekä lasten kulttuurikasvatusta tukevia osastoja. Rahat tähän kaikkeen saadaan suurimmaksi osaksi elokuvalipun hintaan sisältyvästä verosta, joka jaetaan niin tukea tarvitsevan tuotannon, levityksen kuin pienien teattereiden kesken.

Ja mikä hämmästyttävintä, ranskalaisen lipun keskihinta onnistuu silti olemaan 2 euroa suomalaista halvempi. Kyllä ne ranskalaiset osaavat.

Vai olisiko kyse kuitenkin kulttuurieroista, kuten Hovila väittää? ”Ranska on vanha kulttuurimaa, siellä tällaisille asioille annetaan enemmän arvoa. En tiedä onko se vain jokin suomalainen juttu ajatella, että millään mukavalla tai henkisellä ei ole merkitystä.”

Hovilan mukaan täällä ollaan helpommin valmiita kasvottomiin, teollisiin prosesseihin eikä taiteellisella kokemuksella ei nähdä paljon arvoa. Suomessa vallitsee edelleen eräänlainen maataloustehokkuusajattelu. ”Siksi täällä tehdään liukuhihnateattereita, jossa ihmiset ajetaan aitauksiin jonottamaan skannattavia lippuja.”

Hovila ei usko, että kysymys olisi siitä, etteivät ihmiset haluaisi käydä teattereissa. ”He saattavat kuvitella niin, mutta se johtuu siitä, etteivät he ole päässeet testaamaan näitä kokemuksia.”

Väitän, että suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu jonkinlainen ”joko tai”-ajattelu. Uudet asiat tulevat tänne myöhässä, mutta kun ne lopulta tulevat, ne jyräävät alleen kaiken muun. Hovila on samaa mieltä. ”Tämä on vähän sellainen yhden idean maa. Ensin totta kai vastustetaan, mutta sitten mennään kaikella vimmalla mukaan”.

Joskus meitä metsäläisiä olisi kuitenkin syytä toppuutella. Hovilan mielestä on sääli, että multipleksien myötä elokuvateattereista katoaa se, mikä elokuvissa käymisessä on hienointa. ”Siinä on aina jotakin yhteisöllistä, vaikka et puhuisi kenenkään kanssa”.

Yhteisöllisyyden kokemus tapahtuu jollakin tasolla kaikissa elokuvateattereissa, mutta uusimmista, suurista elokuvateatterikomplekseista puuttuu arvokkuus, joka saa aikaan taianomaisen muualla olemisen tunteen. Tärkeintä olisi, että elokuvissa käynnin kaltaisilla henkisillä, subjektiivi-silla kokemuksilla nähtäisiin enemmän arvoa. ”Taiteelliset kokemukset ovat hienoja ja osa ihmisyyttä, eivät mitään lässynläätä, joka kuuluisi kaiken rationaalisen ja tehokkaan ajattelun ulkopuolelle”.

Ilta alkaa jo hämärtää, kun palaan takaisin keskustaan. Mannerheimintiellä kiireiset väkijoukot porhaltavat ohtiseni. Pysähdyn Lasipalatsin kohdalle. Kohotan päätäni ja huomaan katolla vihreän Rex-kyltin, joka hohtaa vielä ylpeästi pimenevää taivasta vasten. Ajattelen niitä kaikkia helsinkiläissukupolvia, jotka juuri tuossa teatterissa ovat itkeneet surusta tai huokaisseet ihastuksesta. Kuinka moni onkaan voinut kokea jonkun toisen elämän, kuinka moni on nauranut omille piirteilleen löydettyään valkokankaan sankareista itsensä.

Nyt se on kiinni; lähden kotiin.

Kommentoi Facebookissa
Annantalon syksyn kurssit
Sideways 2018