big_fimage.jpg

Halvennettu työläinen

Teksti Maria Haanpää

1900-luvun alkuvuosina Suomeen haluttiin sukupuolesta riippumaton äänioikeus ja samapalkkaisuus. Nyt äänioikeuden satavuotisjuhlat on jo pidetty, mutta mikä ihme palkkatasa-arvoa viivyttää? Entä kenen keksintöä ovat naisten silppu- ja pätkätyöt? Pätkätyöläinen Anu Suoranta penkoi arkistot. Suomalaisen työmarkkinahistorian ja -tulevaisuuden opinkappaleita meni uusiksi.

Miehisen metsäalan osuus Suomen teollistumisessa on tarina, jota kelpaa kertoa. Mutta Suomesta tuli markkinayhteiskunta merkittävässä määrin myös muiden teollisuudenalojen varassa, ja tämä kasvu tehtiin kotimaisella halpatyövoimalla eli naisilla.

Palkkaeroa ei selittänyt työn raskaus tai ammattitaidon puute, tutkija Anu Suoranta sanoo: palkka määräytyi sukupuolen mukaan ilman sen kummempia perusteita.

Suorannan väitöskirja Halvennettu työ tutkii pätkätyön historiaa juuri naisten näkökulmasta. Sen ensimmäinen painos myytiin heti loppuun. Tänä keväänä kaikki tuntuvat puhuvan pätkätöistä.

Suoranta on suorapuheinen tutkija. ”Pätkätyössä”, lukee hänen t-paidassaan. Akateeminen pätkätyöläinen samastuu suomalaista teollisuusyhteiskuntaa rakentaneisiin matalapalkkaisiin naisiin, joiden odotettiin aina joustavan.

Halvennettu työ tarkastelee naisvaltaisia teollisuudenaloja, erityisesti tekstiiliteollisuutta. Suomalaisen työn historia Suorannan kertomana ei ole ruusuinen etenkään naisille. Esimerkiksi 1910-luvulla säädetty kahdeksan tunnin työaikalaki kuulostaa hienolta, mutta matalapalkkaisten naisten kohdalla toteutunut käytäntö tarkoitti loputtomia joustoja ja työtätekevien köyhyyttä. Maailmansotien välisenä aikana naisten työajan vaihteluilla puskuroitiin työnantajien riskejä, ja työntekijöiden oletettiin sitoutuvan yritykseen työnteon katkojen välillä. Nykytermein ilmaistuna kyse oli toistuvista lomautuksista.

Töitä tehtiin myös varsinaisen työajan ulkopuolella, jotta henkilökohtainen työsuorite täyttäisi sille asetetut vaatimukset. Jotkin työnantajat olivat nimittäin ottaneet käyttöön suorituspalkkauksen, joka ei sallinut työtehon luonnollista vaihtelua. Kerran saavutettu viikottainen suoritetaso oli säilytettävä.

Nämä arvot kuulostavat aika kovilta. Voisi melkein ajatella, että 1900-luvun alkupuolen teollisuustyössä on häiritsevän paljon yhteistä tämän vuosikymmenen tehokkuusajattelun kanssa.

Suorantaa kiinnostaa käsite ”vahva suomalainen nainen”. Se on kotoisin maatalousyhteiskunnasta, mutta mukana on myös historiantutkijoiden omaa legendanmuodostusta.

Myös Suorannan kuvaamat työläisnaiset ovat vahvoja ja joustavia, mutta vastoin tahtoaan. Epäsäännöllisen työn aiheuttamasta vajaasta toimeentulosta tuli 1900-luvun alkupuoliskolla nimenomaan naisten ongelma. Sitä ei kukaan oikein osannut hahmottaa, ei ainakaan hallinnossa. Työvoimapoliittiset päätökset kohdistuivat miesten ongelmiin.

”Jos naiset ei nosta naisia esiin, ei sitä kukaan muukaan tee”, Suoranta huomauttaa. ”Miehet nostaa miehiä!”

Palkan tasa-arvovaatimus oli jätetty syrjään jo ennen 1920-luvun lamaa. Se oli marginalisoitu naisjärjestöjen erityisintressiksi. Naisilla ei ole perinteisesti ollut asiaa tulopoliittisiin neuvottelupöytiin Suomessa, vaan miestoimijat ovat edustaneet myös naisia.

Näin Suomeen saatiin työehtosopimusjärjestelmä, joka on kyllä tuonut tasa-arvoa työmarkkinaosapuolten välille muttei sukupuolten välille.

1960-luvulla Suomi ratifioi kansainvälisen työjärjestön ILO:n samapalkkaisuussopimuksen. Sukupuolen eritelleet palkkataulukot jäivät historiaan, mutta palkkaerot jäivät elämään. Sukupuolisyrjintä on sittemmin kielletty muun muassa laissa naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta (1986) ja perustuslaissa (2000), mutta naisen euro on yhä nolon kaukana sadasta sentistä.

”Yleisesti Suomessa käy niin, että ollaan tyytyväisiä siihen että nyt meillä on LAKI, ja lain seuranta jää sitten tekemättä”, Suoranta tulkitsee käytäntöä.

Suoranta ei laske myöskään hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen samapalkkaisuusohjelman varaan. Ohjelman tavoitteena on kaventaa nykyinen noin 20 prosentin palkkaero 15 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä.

”Kun kuulin siitä, ajattelin että mitä helevettiä, onko tämä valtiovallan käsitys naisen arvosta? Tavoitteen on oltava sata prosenttia, muuten ei voida päästä tasa-arvoiseen palkkaukseen!”

Kaikesta huolimatta suomalaiseen työelämään rakentui myös jotakin hyvää. Tutkijat puhuvat nykyisin ”hyvinvointivaltion, sopimusyhteiskunnan ja palkkatyöläisen kultakaudesta”, joka kesti ainakin 1980-luvun puoliväliin tai ehkä jopa 1990-luvun talouskriisiin saakka. Kultakautta luonnehti täystyöllisyyden tavoittelu ja hyvinvointivaltion rakentaminen. Useimmilla työntekijöillä oli elinikäinen kiinnitys työpaikkoihin, ja työpaikat olivat kansalais- ja sosiaalisten oikeuksien jakopaikkoja.

”Kultakaudellakaan kaikki ei ollut hyvin, mutta suunta oli parempi kuin nykyään. Kultakaudella tunnustettiin ihmisen oikeus vapaa-aikaan, eikä hänen tarvinnut koko ajan todistaa käyttökelpoisuuttaan. Arvomaailma ei ollut yhtä kova kuin nykyään”, Suoranta analysoi kehityssuuntaa.

Työpaikkojen määrän lisäys 1990-luvun laman jälkeen on merkinnyt heikkolaatuisen, epävarman ja huonosti palkatun työn teettämisen yleistymistä. Tämä on koskenut erityisesti naisia, nuoria ja maahanmuuttajia. Työsopimukset ovat muuttuneet vaivihkaa kauppasopimuksiksi, joissa työnantaja eli työn ostaja sitoutuu työntekijään vain määräajaksi. Hyvin tehdystä työstä ei enää palkita työsuhteen turvallisuudella.

Vain työsuorituksesta maksetaan, kun taas ammattitaidon ylläpitämisen, työttömyyden, sairauden ja vanhuuden kustannuksia sälytetään työntekijöiden vastuulle. Pätkätyösuhteiden väliin jäävä aika on eräänlaista varallaoloaikaa, josta ei kuitenkaan makseta mitään korvausta.

”Vapaa-ajan rikkomisesta pitää maksaa!”, Suoranta jylisee. ”Tämä on ongelma, joka on ratkaistavissa vain kollektiivisesti.”

Ammattiyhdistysliike on ollut koomassa, Suoranta myöntää. Toivo paremmasta on kuitenkin herännyt. Työehtosopimusjärjestelmää olisi nyt kehitettävä poispäin yrittäjät-palkansaajat-kaksinapaisuudesta, joka ei jätä tilaa omassa työssä työllistyville. Tarvitaan kolmas napa.

”Ammattiyhdistykseen tyytymättömien kannattaa lähteä itse mukaan sen toimintaan muuttamaan edunvalvonnan suuntaa”, Suoranta tiivistää. ”Toivo on ay-liikkeessä, koska työnantajien intressi ei lyhytnäköisyydessään kohdistu työelämän laatuun, ja porvarihallitus puolestaan on tekemässä Suomesta kotiäitiyhteiskuntaa. Ay-liikkeen ei pidä leikkiä valtiomahtia, vaan sen on oltava kansalaisliike.”

Suoranta ei kannata konfliktiyhteiskuntaa, mutta hänen mielestään ay-liike voisi toimia rohkeammin.

”Sata vuotta sitten kovempipalkkaiset alat olivat solidaarisia muita kohtaan. Nykypäivänäkin luulisi olevan mahdollista, että jos esimerkiksi palvelualan työnantajat heikentävät työehtoja, insinööri kiskaisee piuhan irti seinästä ja bisnes seisoo kunnes työn halventaminen loppuu.”

Anu Suoranta: Halvennettu työ. Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Vastapaino 2009. 311 s.

Anna-Reetta Korhonen, Jukka Peltokoski ja Miika Saukkonen: Paskaduunista barrikadille – Prekariaatin julistus. Into Kustannus 2009. 152 s.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu