big_fimage.jpg

Feminismin globaali ulottuvuus

Teksti Sonia Dayan-Herzbrun

Feminismi toi henkilökohtaisen etualalle ja teki siitä politiikkaa. Pitkään se kuitenkin oletti, että kaikkien naisten intressit ovat samat; että kaikkia naisia alistetaan yhtä lailla. Kolmannen maailman feminismin nousu ja naisjohtajien eliitin syntyminen ovat luoneet uusia jännitteitä naisasialiikkeen sisään. Samalla yhä useammassa maassa naisasioista vastaa ministeri.

1960-luvun lopulla useissa länsimaissa uudelleen voimistunut naisten tasa-arvoliike sai kansainvälistä tunnustusta 1975, kun YK julisti vuoden Kansainväliseksi naisten vuodeksi. Silloin järjestettiin Méxicossa ensimmäinen maailmankonferenssi naisten aseman edistämiseksi. Tasa-arvoliike alkoi levitä, järjestäytyä ja globalisoitua. Kylmän sodan loppupuolella Nairobissa 1985 järjestetty konferenssi oli lähtölaukaus maailmanlaajuiselle feminismille. Pekingin kokous vuonna 1995 oli selkeä taitekohta.

Pekingin kokouksen päätöslauselmassa hallitukset aikoivat päättäväisesti ”edistää pyrkimyksiä, jotka tuovat tasa-arvoa, kehitystä ja rauhaa kaikille maailman naisille” huomioiden samalla naisten monimuotoisuuden, ”heidän roolinsa ja elämänolonsa”. Pekingin konferenssissa alettiin siis virallisesti puhua naisten oikeuksista, joista yksi on naisen oikeus hallita omaa elämäänsä. Konferenssissa käytettiin myös uutta termiä ”gender”. Se pitää sisällään ajatuksen siitä, että sukupuolten väliset erot eivät johdu biologiasta, vaan sosiaalisista rakenteista. Termi kannustaa arvioimaan uudelleen miesten ja naisten väliset suhteet.

Vuonna 1994 Maailmanpankki puolestaan julisti, että naiset tulee saada mukaan kehitys-, terveys-, opetus-, perhesuunnittelu- ja koulutustyöhön etenkin maatalousvaltaisilla alueilla.

Kansainväliset järjestöt ovat siis tunnustaneet naisten vaatimukset, joista ensisijaisia ovat parempi näkyvyys yhteiskunnassa ja alistetun aseman tunnustaminen. Samanaikaisesti ”genderiin” kohdistuva tutkimustyö on lisääntynyt merkittävästi ja saanut yliopistollisen aseman. Kaikkialle on syntynyt naisasialiikkeitä, jotka erilaisista tavoitteista huolimatta haluavat ratkaista tiettyjä tarkasti rajattuja ongelmia.

Kansainvälinen naisten asiaa ajava liike Kansainvälinen naisten marssi ilmoittaa olevansa ”maailmanlaajuinen naisasialiike, joka kokoaa yhteen perustason toimijoita”. Se on vaatinut ennen kaikkea köyhyyden ja väkivaltaisuuksien kitkemistä. 1970-luvun feminismin tunnetuimpia tunnuslauseita oli ”henkilökohtainen on poliittista”. Puhumalla kotitöistä, perheen sisäisistä suhteista ja suhteesta omaan ruumiiseen ja seksuaalisuuteen nämä järjestöt tuovat henkilökohtaisen etualalle ja tekevät siitä politiikkaa. Niiden kautta naiset vaativat myös tunnustusta kansalaisina ja mahdollisuutta vaikuttaa yhteisöä koskeviin päätöksiin.

Pinnalta katsoen kaikki näyttää siis hyvältä, mutta pinnan alla on herännyt kysymyksiä, joista on tullut nopeasti poliittisia. Kansainvälisten järjestöjen ja feministiliikkeen alkuaikojen puheenvuorot lähtivät siitä lähtöoletuksesta, että kaikki naiset ovat yhtä lailla alistetussa asemassa ja että heidän intressinsä ovat samat. Yhdysvalloissa, Afrikassa ja Intiassa on kuitenkin kehittynyt uudenlaisia suuntauksia, kuten black feminism (1) ja postkolonialistinen feminismi (2), jotka kiistävät tämän näkemyksen. Ne korostavat naisten välisiä eroja sekä sitä, että sosiaalinen luokka, etnisyys ja siirtomaamenneisyyden vaikutukset tulee ottaa huomioon.

Viime vuosikymmeninä erot naisten asemassa eri puolilla maailmaa ovat korostuneet. Toisaalta globaali maailmantalous on tehnyt määräaikaisia töitä tekevien aseman erityisen hauraaksi. Toisaalta esiin on noussut naisten eliitti, joka toimii johtotehtävissä järjestöissä, yrityksissä ja tiedotusvälineissä. Näitä johtajia voi pitää etujoukkona, joka parantaa lopulta kaikkien naisten asemaa. Silti voi kysyä, eivätkö he ole jo melko lailla etääntyneet siitä joukosta, joita heidän olisi tarkoitus edustaa.

Hiljattain tuulta purjeisiinsa saanut ”valtiollinen feminismi” tuo mukaan uudenlaisen näkökulman. Jotkut valtiot, joissa osassa on perustettu asiaa ajamaan ministerin virka, ovat ilmoittaneet taistelevansa kaikin keinoin naisiin kohdistuvaa syrjintää vastaan. Näiden valtioiden päämäärät ovat kahtalaiset: ne haluavat luoda itsestään modernin vaikutelman, joka sopii yhteen tiedotusvälineiden välittämien normien kanssa. Toisaalta ne haluavat vastata vähäosaisten asemaa ajavien naisliikkeiden vaatimuksiin.

Valtiollisen feminismin herättämistä kysymyksistä on olemassa tuore esimerkki lokakuulta 2003. Tuolloin Marokon kuningas Mohammed VI määräsi paineen alla uudistettavaksi moudawanan, Marokon perhelainsäädännön (3). Tämä oli tärkeä uudistus, mutta se paransi ennen kaikkea naiseliitin elämänoloja eikä niinkään vähäosaisten naisten tilannetta. Samaan aikaan valtiollinen feminismi kerää Marokkoon ja myös Egyptiin ihmisiä, joita pidetään vastauksena muslimifeministien vaatimuksiin.

Molemmissa maissa on alettu kouluttaa joukkoa nimeltä murshidat, joka on nimitys naisille, jotka saavat johtaa uskonnollisia menoja. Ajatus lähti liikkeelle Marokossa suunnilleen samaan aikaan, kun perhelainsäädäntöä uudistettiin. Se ilmentää hyvin sitä kuvaa, jonka Marokon hallinto haluaa itsestään antaa: se on moderni ja hakee oikeutuksensa islaminuskosta. Murshidat-naisten kohtalona on opettaa Koraania hökkelikylien ja köyhimpien kaupunginosien naisille vähentääkseen kiihkoilijoiden vaikutusvaltaa. Alueiden yleinen kurjuus tulee vasta toisella sijalla.

Toinen esimerkki valtiollisen feminismin kompleksisuudesta on Intia. Siellä kamppaillaan tyttösikiöiden abortteja vastaan. Sonia Gandhin johtama virallinen kampanja käyttää tästä käytännöstä nimitystä ”foeticide” eli sikiönmurha. Pääasiassa tyttösikiöihin kohdistuva abortti on todiste syrjinnästä, jota naiset joutuvat sietämään syntymästään saakka.

Samalla termi kuitenkin rinnastaa abortin murhaan ja tuomitsee implisiittisesti kaikenlaiset abortit. Intian naisasialiikkeillä ei ole asiaan yhteistä kantaa. Kyseessä on sama paradoksi kuin huivin käyttö Ranskassa, jossa hallitus päätti kieltää kaikenlaisten uskonnollisten symbolien käytön julkisissa kouluissa. Joidenkin naisasialiikkeiden mukaan päätöksen taustalla oli yritys suojella nuoria naisia miesten painostukselta, mutta toisten mukaan tällainen päätös ei tunnusta naisia itsellisinä olioina.

Afganistanin sotaan lähdettiin taisteluun ”terrorismia vastaan” mutta myös pelastamaan afgaaninaisia. Sota osoitti, miten lähellä valtioiden ja monien länsimaisten naisten kannat ovat toisiaan. ”Tarvitseeko musliminaisia oikeasti pelastaa?” kysyi palestiinalais-amerikkalainen antropologi Lila Abu-Lughod syyskuussa 2002 (4). Se oli samalla vastaus Laura Bushin julistukselle, jossa hän ilmoitti juhlallisesti, että amerikkalaisten sotavoitot Afganistanissa ovat vapauttaneet naiset ja antaneet heille mahdollisuuden ”kuunnella musiikkia ja lähettää tyttärensä kouluun”. Päinvastoin on hyvin luultavaa, että kun sota Neuvostoliiton syrjäyttämiseksi Afganistanissa aikoinaan syttyi, yhteiskunnan kasvava militarisoituminen teki naisista väkivallan kohteita enemmän kuin koskaan ennen.

Aivan liian usein Gulbuddin Hekmatyarin ja muiden heimojohtajien sotilasjoukkojen tekemistä raiskauksista vaietaan, ja sen sijaan keskitytään vain siihen, miten talibanit kielsivät naisia pukeutumasta länsimaiseen tyyliin. Naisasialiikkeiden keskittyminen pukeutumiskoodeihin voi estää näkemästä muita sosiaalisia ja poliittisia ulottuvuuksia.

Tärkeä kysymys ovat suhteet pohjoisen pallonpuoliskon normeihin ja arvoihin mukautuvien naisasialiikkeiden ja muiden välillä. Eroja on monilla eri tasoilla aina ohjelmallisista kysymyksistä pohjoisen pallonpuoliskon feministien käyttämiin käsitteisiin, jotka ovat osin kiistanalaisia. Naisiin kohdistuvalle afrikkalaiselle tutkimukselle omistettu Jenda-aikakauslehti sisältää useita artikkeleita, jotka kritisoivat euroamerikkalaisesta kokemuksesta syntyneiden käsitteiden ja analysointimenetelmien kohtuutonta yleistämistä. Nigerialainen sosiologi Oyeronke Oyewumi on muiden muassa osoittanut, että maan lounaisosissa elävän yoruba-kansan keskuudessa perhe ei tunne sukupuolta: sen jäsenet eivät erottele toisiaan sukupuolikategorioilla (5).

Iskulauseetkin voivat saada aikaan konflikteja. Kun Kansainvälinen naisten marssi perustettiin, jäsenien välillä syntyi erimielisyyksiä. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kehitysmaiden velat tulisi unohtaa, mutta eripuraa syntyi aborttioikeudesta ja lesbojen oikeuksista (6). Kyse ei ole pelkästään pohjoisen pallonpuoliskon feministien (joiden päähuomio on seksuaalisuudessa) ja eteläisen pallonpuoliskon feministien (jotka huolehtivat lähinnä perustason talouskysymyksistä) välisestä vastakkainasettelusta, vaan kysymys on enemmänkin poliittinen.

Suuressa osassa näitä maita abortti on edelleen lailla kielletty, jopa maissa, jossa vasemmisto on vallassa. Amnestyn mukaan esimerkiksi Nicaraguassa naisasialiikkeet ovat kritisoineet vuonna 2006 tehtyä lakia, joka kieltää abortin kaikissa olosuhteissa, myös raiskauksen yhteydessä. Poliittiset kannat tulee tehdä selviksi, ennen kuin aletaan yksinkertaisesti vaatia aborttioikeuksia.

Intialainen politiikantutkija Zoya Hasan, vähemmistöjen etuja ajavan kansallisen komission jäsen, puolustaa ajatusta siitä, että monimuotoisuus ja oikeudentaju voidaan sovittaa yhteen miesten ja naisten välisissä suhteissa (gender justice). Tämä on haaste naisasialiikkeille ympäri maailman. Luultavasti ne eivät pääse päämääriinsä samoja reittejä, mutta törmäävät toisiinsa risteyskohdissa.

(1) Black feminism, afroamerikkalaisen feminismin antologia 1975-2000. Tekstit on valinnut Elsa Dorlin Pariisissa 2008.

(2) Reina Lewis ja Sara Mills: Feminist Postcolonial Theory, Routledge: London, 2003.

(3) Uudistettu perhelainsäädäntö vahvistaa molempien osapuolten vastuun perheen pyörittämisestä, määrää ikärajan (18 vuotta) avioliiton solmimiselle, kieltää täysi-ikäisen naisen holhouksen, rajoittaa moniavioisuutta jne.

(4) Lila Abu-Lughod: Do muslim women really need saving? Anthropological reflections on cultural relativism and its others, American Anthropologist, vol. 104, numero 3, Arlington: Virginia, syyskuu 2002.

(5) Oyeronke Oyewumi: Conceptualizing gender: The eurocentric foundations of feminist concepts and the challenge of African epistemologies, Jenda.

(6) Elsa Galerand, Retour sur la genèse de la Marche mondiale des femmes (1995-2001). Rapports sociaux de sexe et contradictions entre femmes, Cahiers du genre, numero 40, Pariisi, toukokuu 2006.

Artikkelin on ranskasta suomentanut Taneli Nordberg. Se on julkaistu alunperin marraskuussa 2008 Le Monde diplomatiquen liitteessä, joka käsitteli Olympe de Gougesia, 1700-luvun feministiä. Voima julkaisi vuoden viimeisessä numerossaan artikkelin de Gougesista.

Afganistanin naisten tilanteesta ja naisministeriöistä kirjoittaa myös Elina Venesmäki jutussa Naisten äänet esiin, Afganistan!

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu