big_fimage.jpg

Avoin kirje kolmen koplalle

Teksti Teemu Mäki

Kevään kuuma kuvataidekeskustelu jatkuu. Stallariksi syytetty Teemu Mäki esittää joukon kiinnostavia kutsuja Berndt Arellille, Janne Gallen-Kallela-Sirénille ja Osmo Rauhalalle.

vastapäätä

pahin

kunnes pää

nauruun repeää

Hei Berndt Arell, Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Osmo Rauhala. Tänä talvena on käyty kiivasta julkista keskustelua rahasta ja vallasta Suomen (kuva)taiteessa. Te aloititte keskustelun ja olette siihen kiihkeimmin osallistuneet.

En tunne teitä henkilökohtaisesti – Jannea edes ulkonäöltä – enkä ole kanssanne aiemmin keskustellut tai kirjeitä vaihdellut. Rohkenen silti kirjoittaa teille näin suoraan, koska julkiset puheenvuoronne ovat kutitelleet uteliaisuuttani ja nauruhermojani.

Osmo, sinä kirjoitit Aamulehdessä heti Suomi-palkinnon saatuasi, että saat tunnustusta vasta nyt, koska ”Suomen taide-elämää on 70-luvulta lähtien hallinnut pieni maolaisten valtaklikki”.

Uskotko todella niin? Olen sinua 10 vuotta nuorempi, mutta mehän opiskelimme Suomen taideakatemian koulussa osittain samaan aikaan. Emme koskaan keskustelleet, kouluajoilta muistan sinut vain vakavailmeisenä käkkäräpäänä, joka ani harvoin avasi suutaan, ja jos avasi, niin korostaakseen maanviljelijänä omaavansa suoran yhteyden luontoäitiin, jota me urbaanit emme koskaan voisi ymmärtää. Minä en tuolloin, 1980-luvun lopulla, enkä myöhemminkään ole Suomessa törmännyt yhteenkään maolaiseen. Edes Neuvostoliiton fanittajia ei näkynyt silloin taidepiireissä enää missään.

Päin vastoin, meillehän opetettiin taidekoulussa siihen aikaan, että ”mitä enemmän laitat teoksiisi politiikkaa, sitä vähemmän niissä on tilaa taiteelle”. Ja joka ainut galleristi, jonka kanssa olen työskennellyt, on voivotellut, että ”hei Teemu, näitä sun yhteiskunnallisempia teoksia ei voi edes yrittää myydä muuta kuin johonkin uskaliaaseen museoon, mutta hirveän vaikea näitä sun vähemmän poliittisiakaan on mihinkään myydä kun sulla on toi sosialistin maine”.

Ei museoihin minun kokemukseni mukaan ole ihan helppo saada kiisteltyä taidetta edes esille, kokoelmiin ostamisesta puhumattakaan. Eräskin Valtion taideteostoimikunnan jäsen tokaisi minulle 1990-luvulla, että ”valtion velvollisuus on hankkia esteettistä taidetta, sillä se sopii kaikille, toisin kuin poliittinen taide, josta seuraa aina jotain helevetin kränää”.

Joten missä se punikkien klikki oikein on majaillut, paitsi fantasiamaailmassasi? Entä missä ja milloin sinun ja Jannen fantasiamaailmat yhdistyivät ja aloititte taidepoliittisen larppausharrastuksenne? Sen, jossa aina kun ehditään kokoonnutaan kiillottamaan esi-isien suojeluskuntamitaleita ja maalaamaan seinille kommaripiruja? Ja missä vaiheessa sinä Berndt adoptoit nuo intoilijat?

Tavallisimpia väitteitänne ovat seuraavat.

1) Apurahaa tilille ja teoksia museoihin on Suomessa saanut vain jos on ollut pienen vasuriklikin kaveri.

2) Vasuriklikki on häikäilemättömästi tukenut taiteilijoita, joita kukaan muu ei arvosta ja joilla ei ole yleisöä.

3) Yksityiseen rahaan ei Suomen taidemaailmassa suhtauduta suopeasti – jos myy hyvin tai omaa yrittäjähenkeä, leimataan pinnalliseksi.

4) Suomen taide-elämä ei pääse kansainvälistymään, kun suomettunut vasuriklikki ei halua eikä osaa viedä suomalaista taidetta länsimarkkinoille vaan haikailee vieläkin Neukkulaan.

5) Suomen taide-elämän rakenteet ovat jäykkiä, mikä estää rohkeat ja nopeat hankkeet.

Minusta väitteenne ovat, öh, fantastisia.

Hei Berndt (Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja 2001–2007, Kiasman johtaja 2007–2010) ja Janne (Tampereen taidemuseon johtaja 2004–2007, Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja 2007–), tehän olette johtaneet kahta Suomen suurinta taidemuseota ja siinä ohessa Berndt muun muassa Taiteen keskustoimikuntaa ja molemmat istuneet useammissa apuraha- ja palkintolautakunnissa kuin kukaan toinen tällä vuosituhannella.

Missä se kommarimafia luuraa ja millä lihaksilla taide-elämää ohjailee, jos tekään ette sille pärjää? Voisitteko kertoa mitä hirvittäviä taisteluja olette kenties joutuneet käymään, jotta vasuririntamasta huolimatta olette saaneet ostettua museoittenne kokoelmiin mm. nipun Osmon teoksia? Ja kenelle vasurimafiosolle minä puolestani voisin valittaa siitä, että Osmo on saanut yhtä paljon apurahoja kuin minä, vaikka minä sentään olen julkisosialisti?

Ja keitä ovat ne kelvottomat taiteilijat, joiden taide ei ketään kiinnosta, mutta joita vasuriklikki silti lellii? Onko listalla muita kuin minä? Ja mitä järkeä minua on käyttää varoittavana esimerkkinä, kun minulla kuitenkin on paljon yleisöä ja kysyntää?

Entä ketkä taidemaailmassa mielestänne yksityistä rahaa karsastavat? Eikö tavallisempaa ole paremminkin nöyrän opportunistinen pyrkimys galleristin syliin ja taidemarkkinamenekkiin hinnalla millä hyvänsä? Olen kyllä kuullut jonkun harmittelevan esimerkiksi sitä, että Suomen kulttuurirahasto on nykyään yhtä tärkeä taiteen rahoittaja kuin valtio, mutta en että ketään silti hävettäisi pyytää SKR:n rahaa. Ja kun tiedotusvälineitäkin taide kiinnostaa yleensä vain, jos on isoja numeroita kerrottavana, niin eikö ilmapiiri ole nimenomaan sponsoreita ja liikevaihtoa ihannoiva?

Entä kansainvälistyminen? Kansainvälisyyteen usuttava ”Go west, young man!” on ollut taiteilijakoulutuksen ja Suomen kulttuuripolitiikan johtolause ainakin koko minun aikuisikäni ajan – riippumatta siitä minkä värinen hallitus kulloinkin vallassa on ollut. Ulkomailla tapahtuvaan työskentelyyn tai vaikkapa näyttelyn pitoon saa helpommin rahaa kuin Suomessa touhuskeluun, kuten hyvin tiedätte. Onko puheenne kansainvälistymisen puutteesta oikeastaan vain Osmo sinun marinaasi siitä, ettei sinua mielestäsi arvosteta riittävästi, vaikka sinun kansainväliset saavutuksesi ovat mielestäsi niitä todellisia ja muitten kansainväliset saavutukset epätodellisia? Miksi kukaan teistä ei keksinyt ryhtyä vaatimaan esimerkiksi Kiasman johtajahaun avaamista myös ulkomaisille hakijoille?

Ja mitä tarkoitatte, kun valitatte taideinstituution jäykistä rakenteista? Haluaisitteko museonjohtajina ja apurahapäättäjinä yksinkertaisesti vain enemmän valtaa itsellenne? Suomen apurahajärjestelmähän perustuu sekä tieteessä että taiteessa vertaisarviointiin. Onko se teistä liian byrokraattinen ja demokraattinen menetelmä? Vai haluatteko lisää valtaa oikeistolaisille taustavaikuttajakavereillenne? Puhe jäykistä rakenteistahan tarkoittaa poliittisessa retoriikassa yleensä halua yksityistää.

Osmo, ovatko Kiasman ensimmäinen johtaja Tuula Arkio, hänen seuraajansa Tuula Karjalainen, Kiasman entinen pääintendentti Maaretta Jaukkuri ja Helsingin Sanomien entinen kulttuuritoimittaja Marja-Terttu Kivirinta se maolainen klikki, ehkä peräti neljän kopla, joka taide-elämää on hallitsi 70-luvulta näihin päiviin? Ja kun nämä suomalaista taide-elämää mielestäsi päällepäsmäröineet hirmut ovat jo väistyneet, niin voisitko näin jälkeen päin kertoa millä tavalla heidän maolaisuutensa ilmeni? Paitsi siten, etteivät järjestäneet sinulle suurnäyttelyä tai ostaneet sinulta riittävästi suurteoksia? Ja jos he olivat se kaikkivaltias klikki, pitääkö minun nyt hiuksia päästäni repien harmitella etten sitä tiennyt ja koskaan tutustunut heihin henkilökohtaisesti?

Voisitteko myös kertoa ketkä siinä maolaisten ahkerassa klikissä nyt heidän jälkeensä mahtavat puurtaa? Minun tietysti pitäisi tietää, sillä tehän pidätte minua elävänä todisteena siitä, että joku vasurivirus vielä suomalaista taidetta jäytää. Tai ainakin sinä Osmo olet vuosikausia julkisuudessa toistellut, että kaikkialla muualla Teemu Mäen kaltainen taiteilija suljettaisiin taideyhteisön ulkopuolelle, mutta Suomessa moista vaan paapotaan.

Janne, sinusta kuulin ensimmäistä kertaa, kun Tampereen taidemuseon eräs työntekijä, silloinen alaisesi, kertoi sinun julistaneen henkilökunnan kokouksessa, että ”Teemu Mäellä ei tule olemaan mitään sijaa Suomen taiteen historiassa!” Samankaltaisia lausuntoja olen sittemmin kuullut välikäsien kautta uudestaan ja uudestaan, itsestäni ja monista muista.

Viimeisin tapaus on viime joulukuulta, jolloin kollegani Taideteollisesta korkeakoulusta neuvottelivat kanssasi laajasta Aalto-yliopiston taidetta ja muotoilua esittelevästä näyttelystä museoosi vuodelle 2012. Lehtori- ja professorikollegani kertoivat minulle jälkeen päin ihmeissään, että ensimmäinen repliikkisi neuvotteluissa oli: ”Teemu Mäki ei sitten saa olla missään tekemisissä tämän näyttelyhankkeen kanssa, muuten neuvottelut loppuvat heti!”

Oletko siis sitä mieltä, että museonjohtajan tehtäviisi kuuluu määritellä myös Aalto-yliopiston taiteellinen linja tai ainakin sen julkisesti esittämiskelpoinen osa?

Lausuntonne ovat toki kiihkeydessään imartelevia ja koplanne taidekäsitystä valaisevia, mutta voisitteko toimittaa julkisuuteen kattavan listan niistä taiteilijoista ja tutkijoista, joilla mielestänne ei ole sijaa museoissa, historiassa tai historian kirjoittamisessa? Vielä hedelmällisempää olisi, jos voisitte kirjoittaa kuvauksen hyvästä ja sallittavaksi katsomastanne taiteesta. Nyt sellaista ei ole, sillä kukaan teistä ei ole oikeastaan kirjoittanut nykytaiteesta, kuratoinut näyttelyitä tai muuten julkisesti kunnolla ilmaissut taidekäsitystään.

En tiedä Berndt mikä oli muinaisen maisterinopinnäytteesi aihe, mutta sen jälkeen olet tietääkseni kirjoittanut vain esipuheita näyttelykatalogeihin. Niitä selaamalla en viisastunut lainkaan, sillä löysin vain maljapuheen tai aamunavauksen kaltaisia hymistelyjä. Osmo, sinuun pätee sama, sillä erotuksella, että sinä olet hymistellyt vain omasta taiteestasi.

Koska sinä Janne olet sentään taidehistorian tohtori, toivoin löytäväni kirjallisesta tuotannostasi jonkinlaisen perustellun taidenäkemyksen. Luin väitöksesi, Axel Gallén and the Constructed Nation: Art and Nationalism in Young Finland 1880–1900 ja siihen pohjautuvan kirjasi Minä palaan jalanjäljilleni: Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Petyin. Jälkimmäistä opusta FT Hanna Järvinen kuvaili kritiikkinsä otsikossa sanoin: ”Suurmieselämäkerta lajityypistä kritiikittömästi pitävälle”. Olen samaa mieltä, mutta kuvaus sopii mielestäni molempiin opuksiin.

Kirjasi molemmissa versioissa varsinainen sanomasi ymmärtääkseni on: A) Isoisoisäsi oli läpeensä hyveellinen, isänmaallinen suurmies, jonka itse kohtalo talutti ratkaisevaan rooliin Suomen uljasta identiteettiä muovattaessa ja B) tämän kohtalon ja raskaan taakan hän hyväksyi Jeesukseen verrattavissa olevalla uhrautuvaisuudella, mutta C) koska muun muassa Salme Sarajas-Kortteen tekemä taidehistoriallinen tutkimus on tätä yrittänyt monenlaisilla symbolismista ja dekadenssista horisevilla väärintulkinnoilla hämärtää, on isoisoisäsi tulkinnassa palattava sellaiseen heroismiin ja nationalismiin, joka on vielä Onni Okkosenkin 60 vuotta sitten luomaa sankarimyyttiä kärjistetympi, ja D) tämän ainoan oikean tulkinnan luonnollisesti pystyy tekemään vain verisukulainen, eli sinä – kunhan on juuri oikeaa sukuhaaraa.

Kun atakkisi historialliseen tutkimukseen on noin värikäs, olisin tietysti utelias kuulemaan mitä sähäkkää mahdat ajatella vuoden 1900 tai peräti vuoden 1931 jälkeisestä taiteesta. Koska et kuitenkaan ole tuoreemmasta taiteesta kirjoittanut senkään vertaa kuin Berndt, taidekäsitystäsi on vaikea hahmottaa.

Yhtäältä tapanasi on antaa julkisuudessa ekumeenisiä lausuntoja, kuten että ”Moni suomalainen lahjakkuus on turmeltu sen johdosta, että pienellä piirillä on ollut liikaa yksinapaista, erilaisuutta hyljeksivää valtaa” ja että ”Siellä missä kuvataide alistetaan samanmielisyyden pakkopaitaan, luovuus näivettyy”.

Toisaalta kuitenkin yhdyt Osmon yksioikoisiin yleistyksiin, joissa esimerkiksi kaikki vasemmistolaisuus nähdään maolaisuutena tai taistolaisuutena. Luulisi sinun sentään tietävän, että nimenomaan oikeisto melko yhtenäisenä joukkona Suomessakin on vuosikymmenestä toiseen uutta taidetta karsastanut. Ja että harva täkäläisessä taidevasemmistossa on koskaan sosialistista realismia armastanut. Nimenomaan vasurithan Suomessa ovat taistelleet avantgarden, modernismin, postmodernismin, ARS-näyttelyiden ja myös Kiasman puolesta.

Moni luuli että selkokielinen taiteellinen linjauksesi oli puheessa, jonka pidit Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 2006, sillä puhe levisi rahaston sivujen kautta laajalle. Siinä väitit nykytaiteen päätyneen umpikujaan, ihmisten kyllästyneen taiteen tuskaisuuteen ja iänikuiseen ikävien asioiden vatvomiseen ja edessä siksi olevan paluun henkisyyteen, kauneuteen ja vanhoihin resepteihin.

Ehkä se ei kuitenkaan ollut linjapuheesi, tai ainakin harmittelit sanomisiasi jälkeen päin, koska poistatit puheen rahaston verkkosivuiltakin ja nykyään väität sitä epätarkaksi referaatiksi jostain mitä olit tilaisuudessa vapaamuotoisesti ääneen ajatellut. Oli totuus puheesta mikä tahansa, ei sillä minusta enää ole väliä: ei minuakaan kiinnosta mitä ajattelit taiteesta neljä vuotta sitten vaan mitä ajattelet nyt, kunhan vain saisin siitä tolkkua.

Näkemyksesi on varmaan sittemmin kypsynyt. Ainakin uskalsit jo kolme vuotta myöhemmin ottaa museoosi jopa surrealismia, kehua Marcel Duchampin pisuaaria ja lausahtaa että ”Ja omasta mielestäni olemme tehneet ainakin osan tehtävästämme, jos taidemuseo pystyy herättämään kriittistä ajattelua”. Onko sinusta siis yhtäkkiä tullut vapaan, kriittisen ajattelun airut? Vai oletko vain opportunistisesti oppinut, että vanhan polven konservatiiveille kannattaa heiluttaa koti-uskonto-isänmaa-helistintä ja nuorille antiautoritääreille pitää kujertaa että taide olkoon rohkeasti kriittistä toki toki?

Mitä kriittisyyden sietoon tulee, nykytaiteen suhteen tähän asti konkreettisin sanasi ja tekosi on kuitenkin ollut Ulla Karttusen installaation Neitsythuorakirkko salamannopea sensurointi museoosi kuuluvasta Kluuvin galleriasta heti kun joku ehti siitä närkästyä ja poliisitutkintaa pyytää.

Ymmärrän kyllä, että teidän kaikkien oman edun mukaista on ollut johdonmukaisesti jankuttaa taidekentän olevan ”suomettunut” tai korruptoituneen kommariklikin hallitsema.

Onnistuitte fantasioillanne puoluepolitisoimaan nimityskeskustelun ensin Tampereella sitten Helsingissä sellaiseksi, että poliittinen keskusta ja oikeisto näki teidät raikkaina ja moniarvoisuutta edustavina Daavid-hahmoina, jotka urheasti nousevat pöhöttynyttä hyvä-veli-järjestelmän Goljattia vastaan. Näin onnistuitte museonjohtajiksi hakiessanne ohittamaan kilpailijat, joista moni oli teitä pätevämpi tieteellisesti sekä taiteellisesti, johtajakokemukseltaan vakuuttavampi ja museoiden työntekijöiden keskuudessa suositumpi.

Mutta mitä aiotte tehdä jatkossa? Miten voitte esiintyä raikkaana tuulena, kun itse olette poliittisten virkanimitysten ruumiillistumina paremminkin muisto vuosikymmenten takaisesta junttapolitiikasta? Tuskin voitte enää uskottavasti jatkaa tähänastisella retoriikallanne, esiintyä minkään sortin uhreina ja altavastaajina, koska olette niin selvästi itse valtakeskittymä ja hyvä-veli-menetelmään luottava, tiukan ryhmäkurin klikki.

Ja missäs ne uudet tuulet ja moniarvoisuus? Tähänastinen toimintanne on niiden vastakohta. Toisinajattelijat leimaatte refleksinomaisesti korruptoituneiksi kommareiksi tai historian sekä moraalin vääristelijöiksi. Luuletteko että Kokoomuskaan haluaa ainiaaksi teidän tueksenne sitoutua? Riittääkö siihen pelkkä rikkaiden kanssa kaveeraaminen, kommareilla pelottelu ja epämääräinen ”henkisyyteen ja kauneuteen” sitoutuminen? Kun katsotte peiliin, tunnistatteko sieltä luuraavan kypäräpappi-kokoomuksen, Kari Suomalaisen aikapäiviä piirtämän?

Entä Osmo? Etkö näe, että koplanne menetelmä on hyödyttänyt lähinnä Jannea ja Berndtiä. Heillähän on nyt hyvät työpaikat hautaan asti. Sinä et tietenkään ole virkoja metsästänyt ja rahaa – myös apurahaa, vaikka muuta uskottelet – sinulle on muutenkin virrannut mainiosti. Niiden sijaan olet koplan toiminnalla ymmärtääkseni hakenut tunnustusta, arvostusta. Etkö ymmärrä, että arvostusta voi toki vaatia milloin mihinkin prenikoihin vedoten, mutta ei sitä silti käskemällä synny?

Pyydän teiltä jo etukäteen anteeksi, sillä voihan olla, että olen tässä kirjeessäni monin kohdin erehtynyt.

Ehkä sinä Janne ihan kohta kirjoitat tai kuratoit jotain mullistavan kiehtovaa rakastamastasi Suomen taiteen ns. Kultakaudesta. Ahkerana otuksena saatat onnistua loistavasti, jos etsit aiheen jostain omaa sukupuuta ja -riitaa kauempaa.

Ja ehkä suomettumispropagandasi on vain tässä ja nyt hyödylliseksi uskomaasi poliittista liturgiaa, johon et itsekään lopulta usko. Eihän Goebbelskään oikeasti uskonut propagandaansa, vaan salaa nautti esimerkiksi julkisesti tuomitsemansa Emil Nolden ekspressionistisista maalauksista. Ehkä sinäkin salaa nautit esimerkiksi muotokuvamaalauksistani, niistä joiden tyyli on usein hassun vanhanaikainen? Maistuisko vaikkapa Voodoo Women? Ja voihan olla, että nopsaan perehdyt ja miellyt työssäsi tuota tuherrustani paljon räväkämpäänkin nykytaiteeseen ja löydät siitä pian jotain varteen otettavaa sanottavaa ja minutkin käännyttävää. Ehkä todella tuot museoosi sen Maura Reillyn ja Linda Nochlinin kokoaman ”Global Feminisms” -näyttelyn, jota olet ajoittain lupaillut. Jään siis toiveikkaana odottamaan.

Jokainen meistä voi muuttua ja taiteemme myös. Voihan Osmo olla, että viiden vuoden päästä taiteesi on muuttunut sellaiseksi, että se hurmaa minut – vaikka käsityksesi minusta tai taiteestani eivät muuttuisi lainkaan.

Ja ehkä Berndt olen tulkinnut sinun roolisi koplassanne jotenkin väärin. Sinähän et lipsauttele suustasi sellaisia suoria sodanjulistuksia kuin nuoremmat yhtiökumppanisi.

Ehkä olen laskenut jäsenmäärännekin väärin, kun en lukenut Valtion taidemuseon ylijohtajaa Risto Ruohosta joukkoonne, vaikka hän hyvä ystävänne onkin ja yleensä teikäläiseksi ymmärretty.

Ehkä olen turhaan yleistänytkin, ehkä teillä ei mitään laajaa mustaa listaa olekaan. Jos tähtäimessä on vain minä ja muutama muu pakkomielteittenne kohde, tilanne on aika harmiton, sillä silloinhan kyse ei ole mistään totaalisesta pyrkimyksestä järjestää taidehistoria ja -kenttä mielihalujenne mukaiseksi.

Ehkä teette vain arkista reaalipolitiikkaa. Sinä Berndt löysit yhtäkkiä pysyvän työpaikan Kulturfondenista ennen Kiasma-pestisi päättymistä ja vältyit näin uudelta, entistä kiivaammalta kisalta Kiasman johtajuudesta. Ja teille nuoremmille tuli niin kiire ryhtyä propagandahyökkäykseen, jotta Berndtin seuraajaksi saataisiin joku koplaanne kelpaava. Niin kiirus, ettette muuta keksineet kuin kokeilla että josko vanha retoriikka purisi vielä kerran. Ei purrut, kun kerran Kiasma-kisa ratkesi maanantaina 15.2.2010 Marja Sakarin hyväksi.

Sakari – tosin häntäkään en henkilökohtaisesti tunne – ei kai oikein sovi jengiinne, joten aiotteko seuraavaksi kääntää propagandakoneenne tähtäimen kohti uusia haasteita vai ryhtyä lipomaan liennytystä vihreiden ja vasemmiston suuntaan?

Oli miten oli, toivon teidän hieman purkavan paaluvarustuksianne. Enemmän ymmärrystä – vaikkakaan ei ehkä vaikutusvaltaa – saa, jos keskittyy vihollisten etsimisen ja parjaamisen sijasta oman taidekäsityksensä kehittämiseen ja ymmärrettäväksi tekemiseen, eikö vain? Eräs laatimani luentosarja Taideteollisessa korkeakoulussa on ”What Is the Future of Art? Mikä on taiteen tulevaisuus?”. Tulisiko joku teistä pitämään vierailuluennon osana tätä sarjaa jo tänä keväänä? Niin toivon. Luentokieli mieluusti enkku, sillä yleensä kuulijoista puolet on kaukomailta.

Sitä paitsi hauskaa voi olla sellaistenkin ihmisten kanssa, joiden maailmankatsomusta pitää ihan sietämättömänä – näin ainakin minä olen kokenut. Taidemaailma varsinkin on elävimmillään silloin, kun siellä hyörivät uskaltavat hyväksyä ja kuunnella vieraitakin vakaumuksia. Silloin hirveinkään toisinajattelija ei näytä viholliselta, joka pitäisi pyyhkiä taidehistoriasta pois, vaan kiinnostavalta keskustelukumppanilta, jonka kanssa olisi erityisen kiehtovaa tehdä yhteistyönä vaikkapa…

…taidenäyttely.

Ehdotan siis, että tulette kyläilemään paitsi TaiKiin niin myös kotiini, jotta voimme tutustua ja aloittaa näyttelyn suunnittelun.

Kahdella teistä on pieniä lapsia, ottakaa ne mukaan, laitetaan ne ateljeen puolelle katsomaan minun lasteni kanssa vaikkapa hienoja neuvostoliittolaisia animaatioita 1970-luvulta (1001 yön tarinoita, Sinbad merenkulkija, kelpaisko?), joita minulla tietenkin on laaja kokoelma. Lupaan laittaa teille ruokaa ja toivon, että sinä Janne esitelmöit minulle siitä, ketkä (Osmon lisäksi) kelpuutat isoisoisäsi manttelinperijöiksi ja miten taiteessa ja yhteiskunnassa pitäisi mielestäsi käytännössä toteuttaa edustamasi Tampereen suomalaisen klubin ”keskeisiä arvoja, joita ovat suomalaiskansallinen, isänmaallinen ja oikeistomielinen maailmankatsomus, suomalaisuuden parhaiden perinteiden kunnioittaminen…”

Ja Osmo, jos satut olemaan huonolla tuulella tai kommarikodissa piipahtaminen käypi hermoille, voisitko vaikka aluksi mennä köökin puolelle tekemään Berndtin kanssa yankeetyyppistä smoothieta luomutilasi mansikoista, jookos?

Minä voin sitten vuorollani vaikkapa vaikkapa kertoa miksi olen sosialisti, miksi pidän Milton Friedmania vähintään yhtä suurena katastrofina ihmiskunnalle kuin Stalinia ja miksi ikäviä asioita yleisöä huolestuttavalla tavalla käsittelevä taide on minusta erityisen arvokasta.

Lopuksi haluaisin vaimoni kanssa esittää teille Bertolt Brechtin runoja ja omiani myös.

Koska en tiedä, onko teillä lainkaan huumorintajua, lupaan olla aloittamatta Brechtin hauskimmalla runolla ”Istukaa!”. Se on se, jossa toistellaan: ”Te olette pölkkypää.” Aloitan sen sijaan hänen runollaan ”Maailman ystävällisyydestä”.

Tervetuloa,

Teemu

Kirjoittaja toimii professorina Taideteollisen korkeakoulun taiteen laitoksella.

Katso myös Voimala, jossa muun muassa taiteilijat Osmo Rauhala ja Silja Rantanen sekä kriitikko Otso Kantokorpi keskustelevat kuvataiteesta.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: