big_fimage.jpg

Äidin on pakko laulaa

Teksti Hannele Huhtala

Itseoppinut jazzlaulaja Saara Soisalo toivoo, ettei maailmassa olisi rasismia.

Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 9/2011.

Saara Soisalo on jo lavalla, kun saavun torstai-iltana helsinkiläiseen Sir Einoon. Tummalla puulla sisustettu baari on juuri sopivan hämyinen ympäristö jazzkeikalle, jonka Soisalo vetää taitavan bändinsä kanssa.

”Saara on niin herkkä ja ujo”, joku pöydässäni kommentoi keikkaa.

Ujo tai ei, karismaa häneltä ei ainakaan puutu. Tulkinnat ovat intensiivisiä ja naulaavat yleisön kuin lumottuna paikalleen.

”Keikoista ei voi tietää, mihin suuntaan ne lähtee. Elän niin kropallani, että kaikki on kiinni siitä, minkälainen päivä on”, Soisalo kommentoi, kun tapaamme haastattelua varten muutamaa viikkoa myöhemmin. ”En osaa oikein peittää mitään.”

”Ja todellakin, olen ujo. Se on laulajien ammattitauti.”

Soisalo on uransa aikana käynyt hieman popin ja iskelmän puolella, mutta lähinnä hän on tehnyt soulia ja jazzia. Hänen edellinen levynsä Onnellinen-levy (Texicalli Records) ilmestyi 14 vuotta sitten. Toinen levy, Second life (AMK-1006), ilmestyy näinä päivinä.?

Levyjä ei Soisalon mielestä kannata verrata, niin eri maailmoista ne ovat.

”Ainoa yhdistävä tekijä olen oikeastaan minä.”

Kokonaan suomenkielinen Onnellinen oli popimpaa musiikkia kuin nyt julkaistava Second life.

Second lifelle Soisalo on valinnut kappaleita, jotka ovat hänelle tärkeitä joko niiden säveltäjien, kuten Kurt Weillin tai Leonard Bernsteinin, tai niiden aiempien tulkitsijoiden takia. Kappaleiden ensilevytykset ovat suurimmaksi osaksi 1920–70-luvuilta.

”Soisin, että levy löytäisi eri ikäisiä ja monenlaiseen musiikkiin mieltyneitä kuuntelijoita, vaikka minut ja levyn tuottaja Wade Mikkola tunnetaankin parhaiten perinteisen jazzmusiikin esittäjinä.”

Levy äänitettiin varsin ripeästi, kahdessa päivässä. Koko projekti on kestänyt kaiken kaikkiaan yli puoli vuotta.

Ripeä työtahti oli mahdollinen siksi, että tekijöillä on vankka ammattitaito ja näkemys. Varma ote on vuosien työn tulos.

Soisalo aloitti laulamisen jo nuorena, eikä ole koskaan käynyt sitä varten kouluja: ”Kaikki on tullut tien päällä opittua.”

Aloittelevalle laulajalle Soisalo suosittelisi kuitenkin alan opiskelemista, vastoin omaa esimerkkiään.

”Kun olin nuori, mahdollisuuksia lauluopintoihin ei ollut niin paljon kuin nykyään, enkä löytänyt itselleni sopivaa tapaa opiskella.”

Tai ehkä sittenkin yksi tapa löytyi. Myös sen Soisalo haluaa jakaa laulamisesta haaveileville.

”Pitää kuunnella hirvittävä määrä musiikkia ja kokeileilla, sitä kautta voi löytää oman juttunsa.”

Musiikista ei kuitenkaan kannata kaavailla ammattia, ellei sisäinen palo ole kova. Ala on rankka ja monet pettyvät.

”Näinä Idols-aikoina voisin sanoa, että jos ei ole pakkopaloa sisällä, kannattaa pitää musiikki hienona harrastuksena. Työttömiä muusikoita on nykyään niin paljon.”

Itsekin Soisalo on ollut monta kertaa lyömässä hanskoja tiskiin. Lopulta jokin kuitenkin aina vetää takaisin lavoille.

”Kun poikani oli pieni hän sanoi ystävättärelleni, että kun äidin on pakko laulaa. Olin varmaan lähdössä taas keikalle”, Soisalo kertoo.

Soisalo tunnetaan muun muassa Nina Simone Projectista, jonka kanssa esittää pelkästään amerikkalaisen jazzklassikon Nina Simonen tunnetuksi tekemiä kappaleita. Yksi niistä päätyi myös Soisalon uudelle levylle.

Projekti sai alkunsa, kun eräällä pikkujoulukeikalla rumpali Tomas Rönnholm sanoi Soisalolle, että tämän lauluääni muistuttaa Simonen ääntä.

”Ennen sitä Simone ei ole ollut minulle lainkaan tuttu.”

Tai näki Soisalo Simonen keikasta viisi minuuttia vuoden 1991 April Jazzissa. ”Tiesin silloin vain, että tuo on se laulaja, jolla on My Baby Just Cares For Me -kappale. Amerikkalainen ystäväni sanoi, että Simone on tosi weird!”

Ystävykset eivät jääneet kuuntelemaan konserttia. Syynä ei niinkään ollut Simonen outous vaan parivaljakon liputtomuus.

Nina Simone Project käynnistyi sitten Helsingin Art Goes Kapakka -festaria varten vuonna 2005. Vasta tuolloin Soisalo hankki Simonen tuotantoa – ihastui ja alkoi ymmärtää artistia.

”Nyt Simonen kappaleista on tullut minulle älyttömän henkilökohtaisia, vaikka en ole musta nainen enkä ole elänyt samanlaista elämää kuin hän. Kun aloin kasata ohjelmistoa, vastaan tuli joitain kappaleita, joista ajattelin, etten voi laulaa niitä, koska alan itkeä kesken.”

Nina Simonen lisäksi muiksi laulajaesikuvikseen Soisalo sanoo Abbey Lincolnin ja Shirley Hornin.

”Rakastan vanhaa Hollywoodia ja sitä kautta olenkin aikoinaan löytänyt jazzin.”

”En ole koskaan ollut mikään raja-aitaihminen, en pidä kategorisoinneista elämässä”, Soisalo kommentoi, kun keskustelemme hänen monipuolisesta urastaan. Soisalo on musiikin lisäksi ollut tekemässä muun muassa aforismikirjaa Nokkasiili.

Läheisintä musiikkia Soisalolle on aina ollut musta amerikkalainen musiikki, vaikka hän ei osaa sanoa miksi.

”Lapsesta asti mustien kansalaisoikeustaistelut ovat kiinnostaneet minua. Ja siis olenhan minä Juuret-sukupolvea”, Soisalo sanoo viitaten televisiosarjaan, jossa seurattiin 1800-luvun orjakauppaa, mustan perheen elämää orjina ja vapautuksen jälkeen. Sarja esitettiin 1970-luvun lopulla Suomessa.

Soisalo sanoo, että hänen kotinsa oli tyypillinen 70-luvun koti, jossa Amerikkaan suhtauduttiin hapatuksena. Se ei estänyt Soisaloa kiinnostumasta amerikkalaisesta kulttuurista.

”Olen sellaisesta suvusta ja perheestä, ettei ole mitään ennakkoluuloja, onhan minun lapsenikin musta!” Soisalo nauraa.

Voiman artistihaastatteluissa on ollut tapana kysyä, miten naispuoliset artistit näkevät oman roolinsa yhä hieman miehiseksi mielletyssä musiikin maailmassa.

Soisalo sanoo, että ainakin osittain musiikkimaailman roolijaot tulevat ulkopuolelta.

”Harvoin soittajat ovat epätasa-arvoisia keskenään bändissä. Ja kyllähän miehiäkin esineellistetään. Jos ajattelee nykyistä pop-maailmaa, onhan se ihan pehmopornoa.”

Soisalo huomauttaa, että Suomessa miesjazzlaulajia on suurin piirtein yksi, enemmistö on naisia.

”Laulajan rooli tulee tytölle yhä edelleen vähän itsestään. Se jotenkin seuraa siitä, että haluaa tehdä jotain musaa, mutta ei osata valita instrumenttia. Laulu menee muun edelle. Toki aina on mukana hyvällä tavalla halua olla esillä.”

Laulaja on sielultaan ihan samalla tavalla taiteilija kuin kuka tahansa muukin artisti.

”Silti laulajien, olivatpa he miehiä tai naisia, arvostus ei ole vieläkään ole tasa-arvoista muihin bändin jäseniin nähden. Se on hölmöä, laulajahan tekee musiikkia omalla kehollaan. Nykyäänhän on paljon opiskelleita jazzlaulajia, jotka tekevät itse musiikkinsa, eikä heitä todellakaan voi kutsua vain kukkasiksi.”

”Ajattelen itseäni aika epäpoliittisena ihmisenä, mutta kyllähän jotain statementia voi lukea siitä, mitä esitän. Nina Simone -biiseissä on taustalla hänen aktiivisuutensa kansalaisoikeuskysymyksissä ja sitä sanomaa välitän laulamalla niitä kappaleita.”

Soisalo vastustaa rasismia eikä pidä sen ilmentymistä arkipäivässä.

”Olen poliittinen Facebookissa ja papatan siellä, mutta minun ei tarvitse olla sitä muualla. Jätän julistamisen muille”, Soisalo sanoo.

”Mutta onhan se yksi musiikkipoliittinen ratkaisu tehdä tällaista musiikkia, joka ei ensisijaisesti pyri miellyttämään ketään.”

Saara Soisalo levynjulkaisukeikalla 12.11. kello 21 Helsingin Storyvillessä. The Fabulettes Helsingin Kokomossa 7.12.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu