big_fimage.jpg

Yhden vallankumous on toisen seminaari

Uusi poliittinen opiskelijatoiminta lupaa puuttua eriarvoisuuteen ja yliopistojen kurjistumiseen. Ikäluokkaa on kuitenkin vaikea yhdistää samojen tavoitteiden taakse ja taistelevakin nuoriso välttelee julkisia areenoja. Onko kapina kutistunut symboliikaksi ja retoriikaksi? Mitä tapahtui nuorison radikalismille?

Voiman toimitus haluaa minun selvittävän, onko nuorten aikuisten politiikkakäsityksissä tapahtunut murtuma ja ovatko asiat yhteiskunnallisen osallistumisen kannalta todella huonosti tai muuttumassa sellaisella tavalla, jota kaikki eivät vielä ymmärrä.

Täh.

Tästä saattaa olla kyse: Yliopiston ja ylioppilasteatterin punavihreät kuuluvat ajautuneen eri teille. On perustavanlaatuista erimielisyyttä menetelmistä, kenties myös tavoitteista.

Miksi juuri minä sitä selvittäisin – olenhan iloisen tietämätön ja ulkopuolinen?

Vaikka siksi, että Voiman toimitus on synkästi sekaantunut soppaan, joka syntyi Vanhan valtaus numero kakkosessa marraskuun lopulla.

Ylioppilasteatterin aktiivi, näyttelijä ja dramaturgi Ruusu Haarla kirjoitti Fifiin valtausreportaasin, jota verkkokeskustelijat ovat kommentoineet nimimerkkien takaa vähän ikävästi. Haarla moitti valtausta sovintohengestä, anteeksipyytelystä ja omien päämäärien mitätöinnistä. Nimimerkit puolestaan moittivat Haarlaa egoleveilystä ja mainostoimistomaisesta esteettisestä kikkailusta.

Fifissä on julkaistu myös vastaus Haarlalle. Sen on kirjoittanut henkilö nimeltä ”Kolme Opiskelijatoiminnan aktiivia”, vaikka minusta tuntuu, ettei ”Kolme Opiskelijatoiminnan aktiivia” ole kenenkään nimi.

Haarla on Voiman toimituspäällikön Susanna Kuparisen työpari Ylioppilasteatterissa. Dramaturgin tehtävä Kuparisen ohjaamissa tuotannoissa Valtuusto ja Välikysymys näyttävät herättäneen Haarlassa terveen kapinahengen: laaja taustatyö on osoittanut, miten tietoista politiikkaa sosiaali- ja terveyspalveluiden alibudjetointi on.

Hän sanoo, että nuorten hoitamattomat mielenterveysongelmat yhä yleisempiä ja että taistelut hoitoon pääsystä yhdistävät hänen sukupolveaan.

”Mitä tapahtuu, jos on köyhä ja tarvitsee hoitoa psyykkiseen sairauteen? Saako hyvän terapeutin, jos ei voi maksaa kahdeksaakymppiä tunnilta? Millainen on köyhän sosiaalinen asema? Mikseivät Kela ja sosiaalivirasto ymmärrä toisiaan? Mihin köyhän pitää tyytyä?”

Alan ymmärtää, että Ruusu Haarlan asia on köyhän asia. Hänen puheensa on vallankumouksellista, vaikkei kenties mullistavan uutta. Mutta mitä tekemistä hänen tarinallaan on opiskelijatoiminnan kanssa? Miksi hän ajautui konfliktin keskipisteeksi?

”En kuulu opiskelijaradikaaliskeneen. Voisin kyllä kuulua, mutta en koe sitä omakseni. Minulle on epäselvää, mitä varten sitä tehdään.”

Ruusu Haarla on pettynyt. Hänen mielestään Vanhan valtauskin oli ”laimea seminaari”. Mahdollisuudet näyttävään, teatraaliseen toimintaan hukattiin. Näyttämö oli, eikä sitä käytetty. Mediaa valtaus kiinnosti, mutta kukaan ei edes huutanut – eihän semmoinen sovi seminaarin formaattiin.

”Älykkäät ihmiset leikkivät sanoilla ja luovat puheellaan sivistyneisyyden verhon. Nariseminen ja päteminen ilman selvää päämäärää ei sytytä. Tämä on minun kokemukseni opiskelijaradikalismista.”

Ja sitten Haarlaa haukuttiin egoilijaksi vain siksi, että hän kirjoitti Fifiin omalla nimellään. Vähempikin turhauttaa.

”Miksi ekspressiivisyys olisi noloa? Miksi tekijöiden esiinnostaminen johtaisi yksilönpalvontaan ja omahyväisyyteen? Miten voisi saavuttaa mitään, jos kukaan ei uskalla korostaa itseään ja asiaansa?”

Jokin tökkii. Ruusu Haarla ei opiskele yliopistossa, joten miksi hänen pitäisikään tuntea yhteenkuuluvuutta opiskelija-aktivistien kanssa? Ehkei hänen pitäisi. Ehkä pienten ikäluokkien älykkäiden ja kyvykkäiden punavihreiden kannattaa vastedeskin leikkiä eri hiekkalaatikoilla.

Tavattuani Haarlan tihrustan tietokoneelta vaihtoehtoista Ylioppilaslehteä, jonka valtaajat julkaisivat. Melkoinen osa jutuista on tehty hassunhauskoilla pseudonyymeillä. Luen Opiskelijatoiminta-nimistä blogia, enkä löydä nimiä. Luen valtauksen tiedotusblogia. Luen Valtamediaa. Kenenkään koko nimi ei käy ilmi.

Jos opiskelijatoiminnan on tarkoitus vaikuttaa yhteiskuntaan, eikö meillä muilla yhteiskunnan jäsenillä ole oikeus tietää, ketkä sen takana ovat?

Soitan muutaman puhelun, mutta en löydä haastateltavia. Melko ilmeisesti järjestäjinä toimineet kieltäytyvät jyrkästi kunniasta esiintyä Fifissä nimellään. Vältellään, suljetaan puhelin, raivotaan.

Sama selitys toistuu: Toiminnalla ei haluta edistää kenenkään poliittista uraa. Halutaan tehdä selvä ero vuoteen 1968 – mennään asiat kärjessä, ei henkilöt.

En tiedä, ymmärränkö. Sen tajuan, minkälaisia seuraamuksia riehakkaasta nuoruudesta voi koitua. Hakukone löytää tästä ikuisuuteen kaikkien vanhat synnit. Työnhaun aakkosten mukaan ansioluettelossa ei saa olla aukkoja, eikä ’radikaali aktivisti’ ehkä ole juuri se maininta, jolla pääsee töihin vakavaraiseen pörssiyhtiöön.

Radikalismi tosin kuuluu olevan vieras leima opiskelijatoiminnan aktiiveille. Minunkin on vähän vaikea pitää seminaarin järjestämistä erityisen radikaalina tekona. Seminaarin järjestäminen on teko, joka viestii lähinnä vallitsevan järjestyksen hyväksymistä. Miksei siitä voi vastata nimellään?

Sentään Otto Bruun, opiskelijapoliitikko ja HYY-Yhtymän hallituksen seuraava puheenjohtaja, suostuu vastaamaan muutamaan kysymykseen.

Hän korostaa, ettei ollut mitenkään keskeisesti organisoimassa Vanhan valtausta, eikä hän missään nimessä ole osa valtaajien keskinäistä konfliktia: ”Mä vaan organisoin yhtä työryhmää.”

Hyvä on, unohdetaan valtauksen jälkipuinti. Avataan sen sijaan Bruunin korkeakoulupoliittiset tavoitteet – niitä hänellä riittää.

”Pohdimme yliopiston tulevaisuutta ja opiskelijuutta. Meillä on rakenteilla opiskelijoiden ja tutkijoiden verkosto, jonka on tarkoitus vaikuttaa yliopistolakiesitykseen, joka on tulossa eduskunnan käsittelyyn ensi keväänä. Laki heikentäisi merkittävästi opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia yliopistossa. Haluamme estää yliopistojen kurjistumisen, muuttaa hierarkiaa, elvyttää opintopiiritoimintaa…”

”Yliopiston ja yritysmaailman suhde on muuttumassa. Ongelma tiedontuotannosta kapitalismissa ei rajaudu vain yliopistoon. Moni joutuu luopumaan työelämässä kriittisen tiedon etsimisestä. Kun tämän järjestyksen poliittisuus osoitetaan, niin syntyvät ne poliittiset subjektit.”

Bruunin puhe kuulostaa fiksulta, mutta en ole varma, ymmärränkö sanaakaan.

Voisiko olla, että nämä tavoitteet eivät ehkä kamalasti koskettaisikaan yliopiston ulkopuolisia, tiedostavia nuoria?

”Valtauksessa oli myös asumista ja toimeentuloa käsitelleet työryhmät. Olivatko nekin muka yliopistomaailman sisäisiä aiheita?”

”Asunnottomia ja kavereiden nurkissa asuvia opiskelijoita on todella paljon, mutta linkin rakentaminen muiden asunnottomien ja opiskelijoiden surkean asuntotilanteen välillä on vaikeaa”, Bruun pehmentää.

Kiitos, Otto!

Yritän selkeyttää ajatuksiani, ja huomaan kysyväni yhä uudestaan, mitkä ovat ne kipupisteet, joita Ruusu Haarla tuli sohaisseeksi.

Sillä kipupisteitä ne ovat, eräänlaisia kulttuurisia bugeja. Olisi kohtuutonta syyttää niistä yksin ylioppilaita. Isänmaan toivot ovat yhteiskuntansa kasvatteja, meidän yhteisen kulttuurimme vankeja. Ei ketään sellaisesta kehtaa moittia.

Ensinnäkin: suomalaisilla on olematon kyky sietää kritiikkiä. Se on toisaalta opittua, toisaalta seuraus yhteiskunnallisesta passiivisuudesta ja perinteisten massaidentiteettien – vaikkapa opiskelijuuden – hajoamisesta. Meistä on hauskaa naureskella Venäjän kehittymättömälle kansalaisyhteiskunnalle, mutta ei meillä niin paljon paremmin mene, että oikeasti olisi varaa.

Kenties Ruusu Haarla kritisoi toimintaa, joka on tottunut olemaan huomaamatonta? Jos kukaan ulkopuolinen ei koskaan kiinnostu, toimijoille saattaa kehittyä kovin herkkä nahka.

Otto Bruun ei ole ainoa aktiivi, jonka mielestä pitäisi iloita siitä, että edes jollain on pyrkimyksiä, edes jonkinlaisia. Niin harvalla ylipäätään on.

Tottahan se on. On turhauttavaa haaskata vapaa-aikaansa saadakseen lyttäävää palautetta. Mutta lupasiko joku, että yhteiskunnan muuttaminen olisi kivaa? Voiko päänsilitys olla toiminnan tavoite?

Toisekseen: kielellistäminen ja esittäminen ovat tärkeämpiä kuin asialliset suomalaiset yleensä tahtovat ajatella. Asiat ovat sitä, miksi niitä nimitämme, ja Haarla todellakin puhuu eri kieltä kuin yliopisto-opiskelijat. Hyvästä meiningistä pitäisi seurata hyviä tarinoita, ja vaikka olisimme mitä mieltä hyvänsä vuoden 1968 valtauksesta, valtaajista ja heidän myöhemmistä takinkäännöistään, emme voi kieltää sitä, että se ensimmäinen Vanhan valtaus on hyvä tarina (siitä huolimatta että vallattiin ihkaoma talo).

Millaisia tarinoita seminaarit synnyttävät? Miten hallintomaailman abstrakteja ylärakenteita huiteleva puhe voisi koskettaa huono-osaisuudesta nauttinutta nuorta aikuista? Joku on vieraantunut, mutta kuka?

Kolmanneksi: me rakastamme konsensushenkeä. Meille riittää, että seminaarissa keskustellaan ”ihan mukavasti”, kuten yksi haastattelusta kieltäytyneistä luonnehti ennen puhelun katkaisemista.

Keskustelutaitomme on tietyiltä osin puutteellinen. Emme osaa olla erimielisiä fiksusti ja sivistyneesti. Vastakkainasetteluja haluamme välttää viimeiseen asti – media myy vastakkainasetteluilla, koska me muut haluamme pysyä niistä erossa. Erimieliset ihmiset me leimaamme häiriköiksi ja eristämme. Haluamme, että he menevät pois ja vievät kaikki ongelmat mennessään.

Ehkä siksi minulle on myös sanottu, ettei ole mitään konfliktia. Voiman toimitus on keksinyt sen itse. Tapahtumaketjun ainoa valitettava lenkki on, että Voiman toimitus meni julkaisemaan Ruusu Haarlan kirjoituksen. Kaikki muu meni oppikirjan mukaan.

Pitäisikö tähän tyytyä?

Soitan vielä yhden puhelun. Opiskelija Laura Böök oli Vanhalla yhtenä valtaajista, mutta hän ei osallistunut valtauksen järjestämiseen. Hänen mielestään tilaisuus oli varsin onnistunut: paikalla oli reilusti yli 200 ihmistä ihmistä ja Vanhan kahvila pursui. ”Se oli hyvä alku, josta voi seurata pitkäjänteisempää toimintaa.”

Böökin seuraama keskustelu koski yliopiston tulevaisuutta. Hänen mielestään on tärkeää, että opiskelijat olisivat tietoisia yliopistolain valmistelusta ja vaikuttaisivat lakia vastaan.

Sitten hän sanoo, että opiskelijatoiminnan tapahtumissa on korostettu myös sitä, miten korkeat vuokrat pakottavat tekemään töitä surkeilla ehdoilla, vaikka asumisen ja toimeentulon pitäisi olla perusoikeuksia. Eikä yliopistokoulutus takaa parempaa tulevaisuutta, joten ei haluta rakentaa erillisasemaa muihin samanikäisiin nähden.

”Ikävää, jos on syntynyt toisenlainen vaikutelma. Helsingin korkeat elinkustannukset vaikeuttavat kaikkien pienituloisten ja toimeentulostaan epävarmojen elämää, olivat he opiskelijoita tai eivät.”

”Jos Haarlan kritiikin takana on ajatus siitä, ettemme puhu samaa kieltä, asiasta pitäisi keskustella. Mitä yhteistä meillä samanikäisillä on? Mitä yhteisiä taisteluita meillä voisi olla? Opiskelijatoiminnalle olisi tärkeää, että mukana olisi myös ei-opiskelijoita. Enkä näe ideologisia murtumia. En ole nähnyt perustavanlaatuista eroa muihin ikäisiini koko opiskeluni aikana. Samat ongelmat meillä on: heikko asema työntekijänä, hyväksikäyttö, suorituspaineet. Olennaisinta olisi kokoontua yhteen, puhua ja miettiä, miten voimme toimia asioiden parantamiseksi.”

Useimmat murtumat voidaan kuroa kiinni. Sitä sanotaan joskus politiikaksi.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu