Maria Amelie kirjoitti kirjan ja karkotettiin Venäjälle.
Haluan, että tämä kirja muuttaa elämäsi. Haluan, että luettuasi tämän kirjan avaat silmäsi ja näet maailman toisella tavalla.”
Pam! Kirja tuskin voi asettaa itselleen parempaa tehtävää, ja Norjan sekoittaneella Maria Amelien tarinalla on hyvät mahdollisuudet onnistua päämäärässään.
Seitsemän vuotta paperittomana Norjassa elänyt Maria julkaisi viime syksynä kirjan Ulovlig norsk, jonka nimi suomeksi kuuluisi Laiton norjalainen. Siinä hän paljastaa identiteettinsä ja lainrikkomuksensa vapaaehtoisesti.
Paperittomien tarinoita on viime vuosina alkanut levitä Euroopassa, myös Suomessa, jossa viime vuonna julkaistiin useampikin aihetta käsittelevä kirja. 25-vuotiaan Maria Amelien kirja on kuitenkin jotain muuta: äänessä ei ole toimittaja, auttaja tai aktivisti – vaan paperiton itse.
Laiton norjalainen on omaelämäkerta, jonka on kirjoittanut joku, jota ei virallisesti ole olemassa.
Tämä olematon ihminen vihaa ja on onnellinen, rakastaa ja pettyy, on tavallinen teini ja kuitenkin täysin erilainen. Vihaa ja rakkautta saa osakseen myös Suomi.
Oi, Suomea! Äiti ja isä olivat olleet niin naiiveja ja idealistisia, kun tulimme Suomeen. He uskoivat niin paljon länteen, jossa puhuttiin kovaan ääneen ihmisoikeuksista. Itsekin olin toivonut, että elämämme vihdoin muuttuisi paremmaksi ja helpommaksi. Kun tulimme Suomeen vuonna 2000 hakemaan turvapaikkaa, äiti ja isä uskoivat järjestelmään, lupauksiin yksilöllisestä käsittelystä ja siitä, että kaikki tiedot tarkistettaisiin ja vahvistettaisiin.”
Usko ja toivo osoittautuivat vääriksi ohjenuoriksi.
Juuri Suomi antoi Kaukasukselta lähteneelle Marian perheelle ensimmäisen kielteisen turvapaikkapäätöksen. Siitä lähtien perheen passit olivat Suomessa – ja perhe itse Norjassa, ensin turvapaikanhakijoina, sitten paperittomina siirtolaisina.
Suomi on kirjassa läsnä kaikkialla, eikä missään. Se on paikka, josta täytyi lähteä, vaikka oli ystäviä, kielitaitoa ja yhteisö. Se on myös maa, jonka antama päätös määritti perheen koko tulevaisuuden.
Vihaan kaikkea ja itseäni, koska tulin onnelliseksi Suomessa.
Itseinho, viha ja suuttumus itseä kohtaan toistuvat kirjassa. Siinä mielessä kirja on myös perinteinen kasvukertomus.
Kirja alkaa 16-vuotiaan tytön päiväkirjamerkinnöillä, jotka ovat usein täynnä suuttunutta itsekritiikkiä. Niistä edetään kohti aikuisen ihmisen huonoa omaatuntoa.
Sisimmässäni olin koko ajan tiennyt, ettei ole oikein tehdä töitä pimeästi, ja omatuntoni oli huono, koska tein niin. Olin antanut itseni unelmoida siitä, että voisin maksaa veroja. Olin unelmoinut, etten enää olisi velkaa Norjan viranomaisille ja voisin olla rehellinen niille ihmisille, joille tein töitä.
Melkoisia unelmia aikana, jona pohjoismaiden lailliset kansalaiset piilottavat omaisuuksiaan veroparatiiseihin.
Kirjan kiusallisin viesti onkin siinä, että Maria on niin paljon kunniallisempi kuin suurin osa laillisista asukkaista. Hän opettelee kielen, siivoaa norjalaisten asuntoja, tekee vapaaehtoistöitä, on aktiivinen ylioppilaskunnassa – ja tosiaankin, kaikkien ihmeiden jälkeen valmistuu maisteriksi Trondheimin yliopistosta. Ja vieläpä viidessä vuodessa.
Järjestelmä tuotti virheen.
Lopulta aikuisen Marian on aika päättää. Hän voi jatkaa elämäänsä laittomasti maisterintutkinnon suorittaneena pimeänä siivoojana tai paeta jälleen uuteen maahan.
Hän voi palata Venäjälle, jossa ei tunne ketään, jonka kielen on unohtanut ja jossa saattaa olla vaarassa.
Hän voi valita helpon tien: ostaa väärennetyn passin ja aloittaa normaalin elämän Norjassa.
Maria halusi kuitenkin ”ennemmin kirjoittaa kirjan kuin ottaa vastaan väärennetyn passin”.
Siksi hänet pidätettiin ja karkotettiin Norjasta tämän vuoden tammikuussa.
Norjan viranomaiset tekivät juuri sen, mitä Maria odottikin. He sanoivat, ettei täydellisesti integroituneella Marialla ole asiaa Norjaan.
Opiskeleminen oli ollut rikos, norjalaisten kotien siivoaminen norjalaisten puolesta oli ollut rikos.
Ja teini-ikäisen elämän eläminen eteenpäin oli ollut rikos.
Monet kysyvät, mitä pakenitte. Minulla ei ole hyvää vastausta, mutta tiedän, että vanhempani pelkäävät yhä. Olen hiljaa, enkä kysy.
Nyt ei siis kysytä, onko Venäjä turvallinen maa. Toisen polven paperittoman näkökulma haastaa tällaisen liian yksinkertaisen keskustelun.
Nyt puhutaan siitä, saako alaikäisenä Norjaan tuotu ja siellä elämänsä rakentanut nuori nainen kokea olevansa norjalainen.
Samalla kysytään, mitä minun pitäisi lukijana ajatella. Jos en tiedä, mitä Maria pakeni, voinko auttaa häntä, tuntea sympatiaa, asettua hänen puolelleen? Eikö tieto taustoista olekin ehto sille, että voin hyväksyä hänen toiveensa jäädä maahan? Vai eikö sittenkään?
Kumpi on olennaisempaa: se, mistä Maria on lapsena lähtenyt – vai se, mikä hänestä on tullut?
Kirja on täynnä kysymyksiä.
Toisinaan kysymyksiä ei jaksaisi lukea: niitä tulee liikaa, ja ne toistavat itseään. Mutta juuri tämä vihjaa lukijalle siitä, että paperittomuus on ennen kaikkea toistoa.
Pelko kiinnijäämisestä toistuu, salailu toistuu, odotus toistuu, kysymykset toistuvat, kunnes tapahtuu jotain: Maria julkaisee kirjan ja tulee karkotetuksi.
Luin kirjan loppuun päivänä, jona Maria lennätettiin Venäjälle. Lento laskeutui Moskovan Seremetjevon lentokentälle neljän aikoihin.
Puoli tuntia myöhemmin Moskovan toisella lentokentällä räjähti pommi, ja kymmeniä kuoli.
Tämä olisi voinut ollut myös sinun tarinasi, kirjoittaa Maria Amelie. Niin, sillä se olisit voinut olla sinä, jonka edessä on yhtenä päivänä valinta, jonka et koskaan luullut koskevan sinua, valinta, joka tekee sinusta muukalaisen itsellesi sellaisten lakien edessä, jotka pelkistävät sinut olemattomaksi. Yhtäkkiä sinusta olisi voinut tulla minä…
Otteet ovat norjankielisestä teoksesta Ulovlig Norsk. Pax 2010. Suomennokset ovat kirjoittajan.
_______________
Maria Amelie
…on kirjailijanimi, jonka takana on Madina Salamova, 25.
…pakeni vanhempiensa kanssa Venäjältä Suomeen vuonna 2000, ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen edelleen Norjaan vuonna 2003.
…on asunut laittomana siirtolaisena Norjassa vuodesta 2003.
…karkotettiin Norjasta Venäjälle 24.1.2011.
_______________
Hanna Kuusela
